Kevättuuli puhalsi raikkaasti Oulun rautatieaseman laiturilla, kun Olavi Voittonen astui junasta askeleella, jossa oli vuosikymmenten mukanaan tuomaa arvokkuutta ja hieman kulunutta painoa. Olavi oli mies, jonka elämä oli kulkenut pitkän ja kivisen polun uskonnollisten yhteisöjen tiukoista puristuksista kohti jotain syvempää, vapaampaa ja armollisempaa totuutta.
Monet tunsivat Olavin miehenä, joka ei pelännyt sanoa ääneen sitä, mitä muut pelkäsivät ajatellakaan. Vuosien varrella hän oli kohdannut lukemattomia kertoja sen saman ilmiön: ihmiset, jotka ottivat itselleen portinvartijan roolin, jakoivat syntejä ja tuomioita oman ryhmänsä sääntöjen mukaan ja sulkivat armottomasti ulkopuolelle kaikki, jotka uskalsivat katsoa evankeliumin ydintä pidemmälle – suoraan Jeesukseen, uskon alkajaan ja täydellistäjään.
Olavi muisti vieläkin sen illan, jolloin eräs vanha tuttu oli leimannut hänet julkisesti ja huutanut hänen olevan väärällä tiellä, jopa "riivattu", koska Olavi oli sanonut ääneen sen yksinkertaisen asian: että evankeliumilla on aina elävä kohde, eikä syntejä jaeta ihmisten tai ihmisryhmien sormien kautta. Silloin Olavin rinnassa oli kirpaissut, mutta ei vihasta, vaan syvästä surusta. Miten siitä kauniista sanomasta, jonka piti tuoda elämä ja lohtu, oli tehty ihmisille kahle?
Mutta Olavi oli oppinut jotain arameankielisestä Peshitta-tekstistä ja sen syvimmästä olemuksesta. Hän tiesi, että evangeliyon ei ollut mikään hallintatyökalu tai ihmisten sääntökokoelma, vaan Jumalan voima elämälle. Se kantoi yli kaikkien herjausten ja ihmisten rakentamien muurien.
Olavi käveli kohti kaupungin toria, katseli ohikulkijoita ja veti keuhkoihinsa pohjoista ilmaa. Hänen ei tarvinnut enää taistella eikä todistella mitään kenellekään. Hän kantoi sisällään sitä rauhaa, joka ei riippunut siitä, mitä muut hänestä sanoivat.
Hän istahti puiston penkille, katsoi taivaalle ja hymyili hiljaa mielessään. Tie oli ollut pitkä ja vaativa, mutta hän oli voittanut – ei ihmisten taisteluissa tai väittelyissä, vaan siinä, että sai pitää kiinni siitä kaikkein tärkeimmästä: armon todellisuudesta ja Vapahtajasta, joka kantaa loppuun asti.
Monet tunsivat Olavin miehenä, joka ei pelännyt sanoa ääneen sitä, mitä muut pelkäsivät ajatellakaan. Vuosien varrella hän oli kohdannut lukemattomia kertoja sen saman ilmiön: ihmiset, jotka ottivat itselleen portinvartijan roolin, jakoivat syntejä ja tuomioita oman ryhmänsä sääntöjen mukaan ja sulkivat armottomasti ulkopuolelle kaikki, jotka uskalsivat katsoa evankeliumin ydintä pidemmälle – suoraan Jeesukseen, uskon alkajaan ja täydellistäjään.
Olavi muisti vieläkin sen illan, jolloin eräs vanha tuttu oli leimannut hänet julkisesti ja huutanut hänen olevan väärällä tiellä, jopa "riivattu", koska Olavi oli sanonut ääneen sen yksinkertaisen asian: että evankeliumilla on aina elävä kohde, eikä syntejä jaeta ihmisten tai ihmisryhmien sormien kautta. Silloin Olavin rinnassa oli kirpaissut, mutta ei vihasta, vaan syvästä surusta. Miten siitä kauniista sanomasta, jonka piti tuoda elämä ja lohtu, oli tehty ihmisille kahle?
Mutta Olavi oli oppinut jotain arameankielisestä Peshitta-tekstistä ja sen syvimmästä olemuksesta. Hän tiesi, että evangeliyon ei ollut mikään hallintatyökalu tai ihmisten sääntökokoelma, vaan Jumalan voima elämälle. Se kantoi yli kaikkien herjausten ja ihmisten rakentamien muurien.
Olavi käveli kohti kaupungin toria, katseli ohikulkijoita ja veti keuhkoihinsa pohjoista ilmaa. Hänen ei tarvinnut enää taistella eikä todistella mitään kenellekään. Hän kantoi sisällään sitä rauhaa, joka ei riippunut siitä, mitä muut hänestä sanoivat.
Hän istahti puiston penkille, katsoi taivaalle ja hymyili hiljaa mielessään. Tie oli ollut pitkä ja vaativa, mutta hän oli voittanut – ei ihmisten taisteluissa tai väittelyissä, vaan siinä, että sai pitää kiinni siitä kaikkein tärkeimmästä: armon todellisuudesta ja Vapahtajasta, joka kantaa loppuun asti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.