Syksyn harmaa iltahämärä piirsi pitkiä varjoja Helsingin kaduille, mutta Saalemin kirkon isot ikkunat hohtivat lämmintä, kellertävää valoa ulos pimeyteen. Sisällä pastori Eelis istui työhuoneensa työpöydän ääressä. Kello oli jo yhdeksän illalla, mutta hän ei vielä ollut valmis lähtemään kotiin.
Pöydällä makasi avoin Raamattu ja läjä papereita tulevan sunnuntain saarnaa varten. Tekstinä oli tuttu roomalaiskirjeen kohta, mutta Eelisin ajatukset olivat jossain aivan muualla kuin pelkässä tekstin pyörittelyssä. Hänen mielessään kaikui päivän aikana käyty raskas keskustelu.
Eräs seurakuntaan pitkään kuulunut ihminen oli tullut hänen pakeillensa syvän ahdistuksen kanssa. Tuolla ihmisellä oli ollut kova hätä siitä, oliko hän tehnyt anteeksiantamattoman synnin tai oliko hän ajautunut pois armosta vain siksi, että hänen elämässään oli ollut epäilyksen hetkiä. Vielä pahempaa oli se, että kirkon sisällä jotkut toiset olivat ehtineet jo leimata hänet ja jakaa omia tuomioitaan, asettuen ikään kuin portinvartijoiksi armoryhmän ja ulkopuolisten väliin.
Eelis oli kuunnellut, silittänyt miehen olkapäätä ja sanonut sen saman asian, jonka hän tiesi evankeliumin ytimeksi: että syntien anteeksiantaminen ei riipu ihmisten sormista tai tiukoista rajoista, vaan se perustuu yksin Jeesukseen Kristukseen, joka on uskon alkulähde ja täydellistäjä.
Mutta Eelis tunsi myös sen syvän ristiriidan, joka pastorin työhön usein liittyi. Toisaalta hänen piti johtaa seurakuntaa ja pitää huolta siitä, että opit pysyivät puhtaina, mutta toisaalta hän näki liian usein, kuinka uskonnosta tehtiin ihmisille raskas taakka ja tuomitsemisen väline. Miten vaikeaa ihmisten oli ymmärtää, että evankeliumi oli tarkoitettu elämäksi ja vapaudeksi, ei kahleiksi?
Eelis nousi tuoliltaan, käveli ikkunan luo ja katsoi ulkoilman kosteudessa kiiltävälle asvaltille. Hän muisti omat nuoruusvuotensa ja sen hetken, jolloin hän oli itse kokenut armon kantavan kaikkien inhimillisten vaatimusten yli. Juuri siksi hän oli tälle paikalle tullutkin – ei siksi, että hän haluaisi jakaa ihmisille tuomioita tai sulkea ovia, vaan siksi, että voisi näyttää tien siihen todelliseen kohteeseen, Vapahtajaan.
Hän kääntyi takaisin huoneeseen, sulki Raamatun rauhallisesti kansiin ja sammutti pöytälampun. Huone hämärtyi, mutta Eelis tiesi, että vaikka ihmisten maailmassa riitti kitkaa, tuomitsemista ja portinvartijoita, se sanoma, jota hän sai julistaa, kantaisi vielä pitkälle yli kaikkien inhimillisten muurien.
Pöydällä makasi avoin Raamattu ja läjä papereita tulevan sunnuntain saarnaa varten. Tekstinä oli tuttu roomalaiskirjeen kohta, mutta Eelisin ajatukset olivat jossain aivan muualla kuin pelkässä tekstin pyörittelyssä. Hänen mielessään kaikui päivän aikana käyty raskas keskustelu.
Eräs seurakuntaan pitkään kuulunut ihminen oli tullut hänen pakeillensa syvän ahdistuksen kanssa. Tuolla ihmisellä oli ollut kova hätä siitä, oliko hän tehnyt anteeksiantamattoman synnin tai oliko hän ajautunut pois armosta vain siksi, että hänen elämässään oli ollut epäilyksen hetkiä. Vielä pahempaa oli se, että kirkon sisällä jotkut toiset olivat ehtineet jo leimata hänet ja jakaa omia tuomioitaan, asettuen ikään kuin portinvartijoiksi armoryhmän ja ulkopuolisten väliin.
Eelis oli kuunnellut, silittänyt miehen olkapäätä ja sanonut sen saman asian, jonka hän tiesi evankeliumin ytimeksi: että syntien anteeksiantaminen ei riipu ihmisten sormista tai tiukoista rajoista, vaan se perustuu yksin Jeesukseen Kristukseen, joka on uskon alkulähde ja täydellistäjä.
Mutta Eelis tunsi myös sen syvän ristiriidan, joka pastorin työhön usein liittyi. Toisaalta hänen piti johtaa seurakuntaa ja pitää huolta siitä, että opit pysyivät puhtaina, mutta toisaalta hän näki liian usein, kuinka uskonnosta tehtiin ihmisille raskas taakka ja tuomitsemisen väline. Miten vaikeaa ihmisten oli ymmärtää, että evankeliumi oli tarkoitettu elämäksi ja vapaudeksi, ei kahleiksi?
Eelis nousi tuoliltaan, käveli ikkunan luo ja katsoi ulkoilman kosteudessa kiiltävälle asvaltille. Hän muisti omat nuoruusvuotensa ja sen hetken, jolloin hän oli itse kokenut armon kantavan kaikkien inhimillisten vaatimusten yli. Juuri siksi hän oli tälle paikalle tullutkin – ei siksi, että hän haluaisi jakaa ihmisille tuomioita tai sulkea ovia, vaan siksi, että voisi näyttää tien siihen todelliseen kohteeseen, Vapahtajaan.
Hän kääntyi takaisin huoneeseen, sulki Raamatun rauhallisesti kansiin ja sammutti pöytälampun. Huone hämärtyi, mutta Eelis tiesi, että vaikka ihmisten maailmassa riitti kitkaa, tuomitsemista ja portinvartijoita, se sanoma, jota hän sai julistaa, kantaisi vielä pitkälle yli kaikkien inhimillisten muurien.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun herjais Paavalia, ei olis noita ongelmia, eikä paljon muitakaan.
Ongelmat tulis myöhemmin esille.