Oli talvinen iltapäivä Tornionlaaksossa, ja pikkupakkanen kiristeli nurkkia, mutta vanhan puutalon tuvassa vallitsi suorastaan käsinkosketeltava, lämmin ja riemukas tunnelma. Kinkerit olivat parhaimmillaan, ja tupakammari oli täynnä väkeä penkeiltä lattioille asti.
Pöydän päässä istui Lars Levi Laestadius terävissä, eloisissa silmissään sama sammumaton palo, joka oli sytyttänyt koko pohjoisen herätyksen. Hänen vierellään, rauhallisena ja syvänä vastapainona, istui Juhani Raattamaa, jonka lempeä olemus ja syvä hengellinen viisaus toivat huoneeseen erityisen rauhoittavan levon.
Kun virsikirjat laskettiin pöydälle ja pitkän lukukuulustelun ja hartauden huipennukseksi alkoi vapaa puhe ja siioninlaulujen veisuu, tunnelma muuttui. Se ei ollut synkkää tai painostavaa, vaan siitä puuttui kaikki ulkokultaisuus – se oli vapauttavaa, riemullista taivaan iloa maan päällä.
Laestadius nousi hetkeksi seisomaan, elehti eläväisesti käsillään ja puhui Jumalan armosta niin, että vanhimmatkin ukot pyyhkivät silmäkulmiaan – ei murheesta, vaan valtavasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Silloin Raattamaa hymyili leveästi, tarttui vieressään istuvaa nuorta miestä kädestä ja sanoi: "Veliseni, katso nyt ympärillesi. Eikö syntien anteeksi saaminen olekin ihmisen elämän suurin ilo?"
Ja silloin se alkoi. Joku aloitti tutun Siionin laulun, ja koko tupa yhtyi lauluun sellaisella voimalla ja puhtaudella, että hirsipuutkin tuntuivat värisevän. Ihmiset halasivat toisiaan, pyysivät ja antoivat anteeksi kyyneleet silmissä, mutta huulillaan säteilevä hymy. Kylän vaikeat vuodet, ankara arki ja sodan tai ruton jälkeiset koetukset olivat poissa; jäljellä oli vain se hetki, jossa taivas oli auki keskellä pohjoista pimeyttä ja ilo oli niin käsinkosketeltavaa, että sen melkein saattoi tuntea lämpimänä aaltona iholla.
Pöydän päässä istui Lars Levi Laestadius terävissä, eloisissa silmissään sama sammumaton palo, joka oli sytyttänyt koko pohjoisen herätyksen. Hänen vierellään, rauhallisena ja syvänä vastapainona, istui Juhani Raattamaa, jonka lempeä olemus ja syvä hengellinen viisaus toivat huoneeseen erityisen rauhoittavan levon.
Kun virsikirjat laskettiin pöydälle ja pitkän lukukuulustelun ja hartauden huipennukseksi alkoi vapaa puhe ja siioninlaulujen veisuu, tunnelma muuttui. Se ei ollut synkkää tai painostavaa, vaan siitä puuttui kaikki ulkokultaisuus – se oli vapauttavaa, riemullista taivaan iloa maan päällä.
Laestadius nousi hetkeksi seisomaan, elehti eläväisesti käsillään ja puhui Jumalan armosta niin, että vanhimmatkin ukot pyyhkivät silmäkulmiaan – ei murheesta, vaan valtavasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Silloin Raattamaa hymyili leveästi, tarttui vieressään istuvaa nuorta miestä kädestä ja sanoi: "Veliseni, katso nyt ympärillesi. Eikö syntien anteeksi saaminen olekin ihmisen elämän suurin ilo?"
Ja silloin se alkoi. Joku aloitti tutun Siionin laulun, ja koko tupa yhtyi lauluun sellaisella voimalla ja puhtaudella, että hirsipuutkin tuntuivat värisevän. Ihmiset halasivat toisiaan, pyysivät ja antoivat anteeksi kyyneleet silmissä, mutta huulillaan säteilevä hymy. Kylän vaikeat vuodet, ankara arki ja sodan tai ruton jälkeiset koetukset olivat poissa; jäljellä oli vain se hetki, jossa taivas oli auki keskellä pohjoista pimeyttä ja ilo oli niin käsinkosketeltavaa, että sen melkein saattoi tuntea lämpimänä aaltona iholla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.