Oli leppoisa sunnuntai-iltapäivä, ja kesäinen aurinko valoi kultaista hohdettaan vanhan rauhanyhdistyksen talon valkoisille seinille. Ikkunat olivat sepposen selällään, ja sisällä pidettiin seuroja. Pihalla ja rappusilla istui väkeä nauttimassa suloisesta kesätuulesta ja seurasalin ovelta kantautuvasta tutusta, rauhoittavasta puheen solinasta.
Puhuja oli juuri nostanut äänensä ja puhui armosta, anteeksiannosta ja siitä syvästä rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Juuri tuolla hetkellä, kun lause oli kauneimmillaan ja pihamaalla vallitsi harras hiljaisuus, taivaalta lehahti alas jotakin odottamatonta.
Kuin tilauksesta, valkoinen kesykyyhky laskeutui pehmeäsiivisesti suoraan rauhanyhdistyksen etuportaiden kaiteelle.
Se istuutui siihen aivan rauhallisena, käänteli pientä päätään ja katseli kirkkain silmin ympärilleen kerääntyvää väkeä. Kukaan ei hätkähtänyt eikä tehnyt äkkinäistä liikettä. Pihalla istuvat lapset pidättivät henkeään, ja vanhemmat ihmiset hymyilivät lempeästi, sillä hetkessä oli jotakin sanoinkuvaamattoman pyhää ja koskettavaa.
Puhujan ääni jatkui sisältä – sana sovinnosta ja levosta kantautui ulos avoimesta ovesta – ja samaan aikaan kyyhky istahti aloilleen portaalle, ikään kuin kuunnellakseen seuroja yhdessä muiden kanssa. Kesäinen tuuli hipaisi puitten lehtiä, ja siinä hetkessä taivas ja maa tuntuivat kohtaavan aivan tavallisella pohjoisella pihatiellä.
Puhuja oli juuri nostanut äänensä ja puhui armosta, anteeksiannosta ja siitä syvästä rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Juuri tuolla hetkellä, kun lause oli kauneimmillaan ja pihamaalla vallitsi harras hiljaisuus, taivaalta lehahti alas jotakin odottamatonta.
Kuin tilauksesta, valkoinen kesykyyhky laskeutui pehmeäsiivisesti suoraan rauhanyhdistyksen etuportaiden kaiteelle.
Se istuutui siihen aivan rauhallisena, käänteli pientä päätään ja katseli kirkkain silmin ympärilleen kerääntyvää väkeä. Kukaan ei hätkähtänyt eikä tehnyt äkkinäistä liikettä. Pihalla istuvat lapset pidättivät henkeään, ja vanhemmat ihmiset hymyilivät lempeästi, sillä hetkessä oli jotakin sanoinkuvaamattoman pyhää ja koskettavaa.
Puhujan ääni jatkui sisältä – sana sovinnosta ja levosta kantautui ulos avoimesta ovesta – ja samaan aikaan kyyhky istahti aloilleen portaalle, ikään kuin kuunnellakseen seuroja yhdessä muiden kanssa. Kesäinen tuuli hipaisi puitten lehtiä, ja siinä hetkessä taivas ja maa tuntuivat kohtaavan aivan tavallisella pohjoisella pihatiellä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.