Oli sunnuntai-iltapäivä, ja seurat olivat parhaimmillaan Pohjanmaan avarilla lakeuksilla sijaitsevalla Rauhanyhdistyksellä. Salissa vallitsi syvä ja harras tunnelma; puhuja seisoi korokkeella ja selitti evankeliumin ydintä puhtaasti ja elävästi, kurottaen sanoillaan kohti kuulijoiden sydämiä. Väki kuunteli hiljaisen liikutuksen vallassa.
Mutta kesken hartaimman kohdan, juuri kun puhuja oli korottamassa ääntään synninpäästön ja armonalueen julistukseen, hänen ilmeensä värähti.
Puhujan takin kauluksen sisäpuolella, aivan korvan juuressa ja niskavilloissa, tapahtui jotakin odottamatonta. Pieni, yllättävän ponteva ja tarmokas kirppu oli päättänyt aloittaa oman vaelluksensa. Se ei tyytynyt pelkkään tepasteluun, vaan otti kertaheitolla kunnon loikan ja pisti terävällä neulallaan suoraan puhujan herkkään niskaan.
Puhujan ääni katkesi hetkeksi. Hänen silmänsä pyörähtivät päässä, ja käsi nykäisi vaistomaisesti kohti niskaansa. Hetken ajan salissa kävi hämmentynyt hiljaisuus – luultiinko sen olevan jokin profeetallinen paussi? Puhuja nielaisi, yski hienovaraisesti ja yritti jatkaa: "Ja niin... niin veljet ja sisaret, meidän tulee vaeltaa... auts!"
Kirppu otti uuden, entistä urhoollisemman loikan suoraan kauluksen taakse ja antoi toisen terävän muistutuksen maallisen vaelluksen hauraudesta.
Silloin tapahtui jotakin, mikä ei unohdu koskaan. Puhuja pysähtyi täysin, laski muistiinpanonsa pöydälle, pyyhki kämmenellään otsaansa hiostavaa hikeä ja katsoi suoraan salissaistujiin. Hänen vakava, saarnaava ilmeensä suli yhtäkkiä inhimilliseksi, leveäksi hymyksi.
"Veljet ja sisaret," puhuja sanoi hieman vapisevalla, mutta äärimmäisen rehellisellä äänellä. "Minun on nyt tehtävä parannus. Ei vain synneistäni, vaan suoraan tässä teidän edessänne. Minua vaivaa nyt sellainen pikkutekijä, että jos tämä otus ei lopeta armotonta hyppimistään, niin minun on pakko riisua takki pois kesken kaiken. Tunnustan: minä olen syntinen ihmane, ja tämä kirppu on nyt minun itsekurittajani!"
Salista kuului ensin pieni, pidätetty hätkähdys, ja sitten joku etupenkin vaari hörähti ääneen. Heti perään koko tupa repesi lämpimään, vapauttavaan nauruun. Se ei ollut pilkkaa, vaan syvää, yhteistä inhimillisyyttä. Puhuja kaivoi käden kauluksestaan, nappasi vikkelän otuksen taitavasti sormiinsa, vilkaisi sitä hymyillen ja laski sen huomaamattomasti lattialle sanoen: "No niin, menepä siitä muualle hyppimään, täällä julistetaan nyt muutakin armoa."
Kun nauru laantui, salissa oli keveämpi ja lämpimämpi tunnelma kuin koskaan ennen. Puhuja jatkoi puhettansa, mutta nyt siinä oli uudenlainen, armollinen ja maanläheinen sävy – sillä kirpun tekemän parannuksen jälkeen jokainen ymmärsi, että armo kuuluu niin väsyneille vaeltajille kuin pienille hyppijöillekin.
Mutta kesken hartaimman kohdan, juuri kun puhuja oli korottamassa ääntään synninpäästön ja armonalueen julistukseen, hänen ilmeensä värähti.
Puhujan takin kauluksen sisäpuolella, aivan korvan juuressa ja niskavilloissa, tapahtui jotakin odottamatonta. Pieni, yllättävän ponteva ja tarmokas kirppu oli päättänyt aloittaa oman vaelluksensa. Se ei tyytynyt pelkkään tepasteluun, vaan otti kertaheitolla kunnon loikan ja pisti terävällä neulallaan suoraan puhujan herkkään niskaan.
Puhujan ääni katkesi hetkeksi. Hänen silmänsä pyörähtivät päässä, ja käsi nykäisi vaistomaisesti kohti niskaansa. Hetken ajan salissa kävi hämmentynyt hiljaisuus – luultiinko sen olevan jokin profeetallinen paussi? Puhuja nielaisi, yski hienovaraisesti ja yritti jatkaa: "Ja niin... niin veljet ja sisaret, meidän tulee vaeltaa... auts!"
Kirppu otti uuden, entistä urhoollisemman loikan suoraan kauluksen taakse ja antoi toisen terävän muistutuksen maallisen vaelluksen hauraudesta.
Silloin tapahtui jotakin, mikä ei unohdu koskaan. Puhuja pysähtyi täysin, laski muistiinpanonsa pöydälle, pyyhki kämmenellään otsaansa hiostavaa hikeä ja katsoi suoraan salissaistujiin. Hänen vakava, saarnaava ilmeensä suli yhtäkkiä inhimilliseksi, leveäksi hymyksi.
"Veljet ja sisaret," puhuja sanoi hieman vapisevalla, mutta äärimmäisen rehellisellä äänellä. "Minun on nyt tehtävä parannus. Ei vain synneistäni, vaan suoraan tässä teidän edessänne. Minua vaivaa nyt sellainen pikkutekijä, että jos tämä otus ei lopeta armotonta hyppimistään, niin minun on pakko riisua takki pois kesken kaiken. Tunnustan: minä olen syntinen ihmane, ja tämä kirppu on nyt minun itsekurittajani!"
Salista kuului ensin pieni, pidätetty hätkähdys, ja sitten joku etupenkin vaari hörähti ääneen. Heti perään koko tupa repesi lämpimään, vapauttavaan nauruun. Se ei ollut pilkkaa, vaan syvää, yhteistä inhimillisyyttä. Puhuja kaivoi käden kauluksestaan, nappasi vikkelän otuksen taitavasti sormiinsa, vilkaisi sitä hymyillen ja laski sen huomaamattomasti lattialle sanoen: "No niin, menepä siitä muualle hyppimään, täällä julistetaan nyt muutakin armoa."
Kun nauru laantui, salissa oli keveämpi ja lämpimämpi tunnelma kuin koskaan ennen. Puhuja jatkoi puhettansa, mutta nyt siinä oli uudenlainen, armollinen ja maanläheinen sävy – sillä kirpun tekemän parannuksen jälkeen jokainen ymmärsi, että armo kuuluu niin väsyneille vaeltajille kuin pienille hyppijöillekin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.