Oli kulunut vuosia siitä, kun Olavi Voittosen johtama suuri parannus oli pyyhkäissyt maapallon yli. Ihmiset olivat oppineet pyytämään anteeksi, sodat olivat vaienneet ja rajat olivat avautuneet sydänten avautumisen myötä. Koko maailma eli poikkeuksellisen rauhan ja valoisan odotuksen aikaa.
Mutta monen mielessä liikkui silti se vanha, vuosisatojen aikana kertynyt pelko: eikö maailmanlopun pitänyt tulla tulen, kauhun ja hävityksen kautta? Kirjoituksissa oli puhuttu taivaiden kumisemisesta ja maankamaran repeämisestä.
Sitten koitti se syksyinen aamu, jolloin tuo odotettu päivä vihdoin saapui.
Aamun valo, joka ei polttanut
Aurinko nousi tavallista kirkkaampana, mutta sen valo ei sokaissut eikä polttanut, vaan se oli pehmeää, helmenhohtoista ja lämmintä. Äkkiä taivaankansi ei mustunut tulesta, vaan se avautui kauttaaltaan puhtaaseen, syvään sineen, ja ilmakehän täytti kuiskaus, joka oli kuin tuhat suloista harpunsoittoa ja hiljaista laulua yhdellä kertaa.
Ihmiset Oulun kaduilla, Helsingin Senaatintorilla, Moskovan toreilla, New Yorkin preerioilla ja Amazonin viidakoissa pysähtyivät paikoilleen. Moni sulki silmänsä ja odotti sitä pelättyä loppua.
Mutta mitään pahaa ei tapahtunut.
Sen sijaan kalsea tuuli lakkasi. Kaupunkien asfaltti alkoi pehmetä ja muuttua eläväksi, sammaleiseksi maaperäksi, josta nousi miljoonittain pieniä, tuoksuvia kukkia. Tehtaiden piiput ja harmaat betoniseinät hävisivät hitaasti, kuin aamuinen usko, ja niiden tilalle kohosi nuoria, elinvoimaisia puita, joiden lehdet helisivät puhtaassa tuulessa.
Maailmanloppu, joka olikin alku
Ihmiset katsoivat hämmästyneinä toisiaan. Kukaan ei pelännyt. Se pelko, joka oli sitonut ihmiskuntaa sukupolvesta toiseen, oli pyyhkiytynyt pois.
Vanha maailma – se itsekkyyden, kilpailun, kyynelten ja ahdistuksen maailma – loppui kyllä, aivan kuten oli sanottu. Mutta se ei loppunutkaan tuhoon, vaan se suli pois, koska sille ei ollut enää mitään tilaa. Maailmanloppu paljastuikin suureksi, odottamattomaksi kotiinpaluuksi.
Koko maapallosta tuli kertaheitolla yksi suuri, kukoistava paratiisi.
Meret kirkastuivat juotaviksi, eläimet kävelivät ihmisten rinnalla pelkäämättä, ja kaikkialla maapallolla alkoi kaikua ihmisten ja luonnon yhteinen, riemullinen veisuu. Sitä samaa säveltä, jota oli aikoinaan veisattu pienillä pohjoisilla kinkerellä, lauloi nyt koko luomakunta. Mikään ei enää erottanut taivasta ja maata toisistaan, sillä ihmisten sydämissä ja ympäröivässä todellisuudessa vallitsi ikuinen, käsinkosketeltava rauha.
Mutta monen mielessä liikkui silti se vanha, vuosisatojen aikana kertynyt pelko: eikö maailmanlopun pitänyt tulla tulen, kauhun ja hävityksen kautta? Kirjoituksissa oli puhuttu taivaiden kumisemisesta ja maankamaran repeämisestä.
Sitten koitti se syksyinen aamu, jolloin tuo odotettu päivä vihdoin saapui.
Aamun valo, joka ei polttanut
Aurinko nousi tavallista kirkkaampana, mutta sen valo ei sokaissut eikä polttanut, vaan se oli pehmeää, helmenhohtoista ja lämmintä. Äkkiä taivaankansi ei mustunut tulesta, vaan se avautui kauttaaltaan puhtaaseen, syvään sineen, ja ilmakehän täytti kuiskaus, joka oli kuin tuhat suloista harpunsoittoa ja hiljaista laulua yhdellä kertaa.
Ihmiset Oulun kaduilla, Helsingin Senaatintorilla, Moskovan toreilla, New Yorkin preerioilla ja Amazonin viidakoissa pysähtyivät paikoilleen. Moni sulki silmänsä ja odotti sitä pelättyä loppua.
Mutta mitään pahaa ei tapahtunut.
Sen sijaan kalsea tuuli lakkasi. Kaupunkien asfaltti alkoi pehmetä ja muuttua eläväksi, sammaleiseksi maaperäksi, josta nousi miljoonittain pieniä, tuoksuvia kukkia. Tehtaiden piiput ja harmaat betoniseinät hävisivät hitaasti, kuin aamuinen usko, ja niiden tilalle kohosi nuoria, elinvoimaisia puita, joiden lehdet helisivät puhtaassa tuulessa.
Maailmanloppu, joka olikin alku
Ihmiset katsoivat hämmästyneinä toisiaan. Kukaan ei pelännyt. Se pelko, joka oli sitonut ihmiskuntaa sukupolvesta toiseen, oli pyyhkiytynyt pois.
Vanha maailma – se itsekkyyden, kilpailun, kyynelten ja ahdistuksen maailma – loppui kyllä, aivan kuten oli sanottu. Mutta se ei loppunutkaan tuhoon, vaan se suli pois, koska sille ei ollut enää mitään tilaa. Maailmanloppu paljastuikin suureksi, odottamattomaksi kotiinpaluuksi.
Koko maapallosta tuli kertaheitolla yksi suuri, kukoistava paratiisi.
Meret kirkastuivat juotaviksi, eläimet kävelivät ihmisten rinnalla pelkäämättä, ja kaikkialla maapallolla alkoi kaikua ihmisten ja luonnon yhteinen, riemullinen veisuu. Sitä samaa säveltä, jota oli aikoinaan veisattu pienillä pohjoisilla kinkerellä, lauloi nyt koko luomakunta. Mikään ei enää erottanut taivasta ja maata toisistaan, sillä ihmisten sydämissä ja ympäröivässä todellisuudessa vallitsi ikuinen, käsinkosketeltava rauha.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.