Oli myöhäinen syysilta vuonna 1878. Pajalan pappilan suuressa salissa oli hiljaisenvihreä tunnelma, kun Juhani Raattamaa istui yksin nuotiomaisen takkatulen loisteessa. Päivän saarnat ja raskaat sielunhoidolliset keskustelut olivat koetelleet hänen hermojaan. Hänen mielessään pyöri jatkuva kamppailu siitä, että hänen oli pakko pitää yllä erehtymättömän profeetan ja hengellisen johtajan kulissia.
Pappilan lattialankut narisivat, ja hämärästä nurkasta kuului pehmeä naukaisu.
Perheen nuori musta kissa hiipi esiin varjoista. Se oli utelias otus, joka ei pelännyt ketään, vaan hyppäsi suoraan Raattamaan polvelle, kehräten hiljaa ja hieroen päätään miehen käteen. Raattamaa keskeytti ajatuksensa, katsoi eläintä alas ja silitti sen selkää hitaasti, mekaanisesti.
Mutta sitten Raattamaan katse muuttui. Hänen sisällään kalvava salainen raivo ja ahdistus omasta taakastaan tarvitsivat purkautumiskanavan. Tuo kissan puhdas, viaton tuijotus ja sen häiriintymätön rauha alkoivat yhtäkkiä ärsyttää miestä, joka opetti toisille kovaa itsekuria ja kärsimystä.
– Sinä et tunne syntiä, etkä pelkoa, Raattamaa mutisi matalalla, käheällä äänellä. – Luuletko olevasi vapaa tässä maailmassa?
Kissa kallisti päätään ja katsoi häntä kirkkailla, kultaisilla silmillään vailla epäilystä.
Raattamaan käsi jähmettyi. Hänen sormiinsa laskeutui se sama sokea, armoton kylmyys, joka ohjasi koko uskonnollista koneistoa. Ennen kuin eläin ehti tajuta vaaraa, Raattamaan pitkät, vahvat sormet iskivät salaman nopeasti alas.
Pappilan hiljaisuudessa kaikui lyhyt, terävä rääkäisy.
Kissa rimpuili rajusti miehen sylissä, mutta Raattamaan ote oli rautainen. Kun hän veti kätensä takaisin, huoneeseen laskeutui raskas, hengityksen salpaava hiljaisuus. Kissa pakeni takaisin varjoihin, kompuroiden sokeasti seinästä toiseen, kunnes se katosi talon uumeniin.
Raattamaa istui paikoillaan takkatulen ääressä. Hänen hengityksensä oli tasaista. Hän ei tununt katumusta, sillä järjestelmä, jota hän palveli, oli opettanut hänelle yhden asian: kaikki mikä näki liian tarkasti, kaikki mikä ei suostunut alistumaan pimeyden tahtoon, piti riisua kyvystään katsoa maailmaa. Hän pyyhki hitaasti sormensa nenäliinaan, nousi pystyyn ja sulki oven – valmiina astumaan taas aamulla saarnatuoliin valkeissa vaatteissa, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pappilan lattialankut narisivat, ja hämärästä nurkasta kuului pehmeä naukaisu.
Perheen nuori musta kissa hiipi esiin varjoista. Se oli utelias otus, joka ei pelännyt ketään, vaan hyppäsi suoraan Raattamaan polvelle, kehräten hiljaa ja hieroen päätään miehen käteen. Raattamaa keskeytti ajatuksensa, katsoi eläintä alas ja silitti sen selkää hitaasti, mekaanisesti.
Mutta sitten Raattamaan katse muuttui. Hänen sisällään kalvava salainen raivo ja ahdistus omasta taakastaan tarvitsivat purkautumiskanavan. Tuo kissan puhdas, viaton tuijotus ja sen häiriintymätön rauha alkoivat yhtäkkiä ärsyttää miestä, joka opetti toisille kovaa itsekuria ja kärsimystä.
– Sinä et tunne syntiä, etkä pelkoa, Raattamaa mutisi matalalla, käheällä äänellä. – Luuletko olevasi vapaa tässä maailmassa?
Kissa kallisti päätään ja katsoi häntä kirkkailla, kultaisilla silmillään vailla epäilystä.
Raattamaan käsi jähmettyi. Hänen sormiinsa laskeutui se sama sokea, armoton kylmyys, joka ohjasi koko uskonnollista koneistoa. Ennen kuin eläin ehti tajuta vaaraa, Raattamaan pitkät, vahvat sormet iskivät salaman nopeasti alas.
Pappilan hiljaisuudessa kaikui lyhyt, terävä rääkäisy.
Kissa rimpuili rajusti miehen sylissä, mutta Raattamaan ote oli rautainen. Kun hän veti kätensä takaisin, huoneeseen laskeutui raskas, hengityksen salpaava hiljaisuus. Kissa pakeni takaisin varjoihin, kompuroiden sokeasti seinästä toiseen, kunnes se katosi talon uumeniin.
Raattamaa istui paikoillaan takkatulen ääressä. Hänen hengityksensä oli tasaista. Hän ei tununt katumusta, sillä järjestelmä, jota hän palveli, oli opettanut hänelle yhden asian: kaikki mikä näki liian tarkasti, kaikki mikä ei suostunut alistumaan pimeyden tahtoon, piti riisua kyvystään katsoa maailmaa. Hän pyyhki hitaasti sormensa nenäliinaan, nousi pystyyn ja sulki oven – valmiina astumaan taas aamulla saarnatuoliin valkeissa vaatteissa, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.