STEEL RING: PIELISEN RIIMUKIVEN SALAISUUS

— ”Augustinien mahti murtuu, kun kolme ehtoa täyttyy. Ensimmäinen: heidän ylivoimaisuutensa salaisuus paljastetaan.

Toinen: heidän vastustajansa löytävät yhteisen tahtonsa. Kolmas…”

Hän vaikeni.

— Kolmas mitä? Pirinen ärähti.

Selesmaa pyyhkäisi silmälasejaan.

— Kolmas ehto näyttää viittaavan johonkin, joka on pantava alttiiksi ennen viimeistä taistelua.

— Rahat? Pirinen kysyi toiveikkaana.

— Ei.

— Sponsorit?

— Ei.

— Velat?

Selesmaa katsoi häntä pitkään.

— Tässä lukee: ”Se, joka tavoittelee voittoa vain omaksi hyödykseen, tuhoaa liiton sisältäpäin.”

Pirinen kalpeni.

Hän oli ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tilanteessa, jossa muinainen ennustus tuntui arvostelevan suoraan hänen kirjanpitoaan.




IV luku: Heikki Turusen synkkä aavistus



Samaan aikaan Heikki Turunen sai tiedon sukellusvenehankkeesta.

Aluksi hän ei uskonut sitä.

Sitten hän kuuli, että Tolvanen oli todella löytänyt riimukiven.

Ja lopulta hänelle kerrottiin, että lisensiaatti Selesmaa oli kutsuttu tulkitsemaan kiven viestiä Augustinien suvun kukistamiseksi.

Turunen istui hiljaa.

Hän tiesi, mitä tämä tarkoitti.

Jare Tolvanen oli Juukalainen taksikuski.

Mutta jos hän saisi haltuunsa riimukiven salaisuuden, hän ei olisi enää pelkkä taksikuski eikä vain Steel Ringin promoottori.

Hänestä voisi tulla suomalaisen nyrkkeilyn kiistaton valtias.

Turunen kuvitteli tulevaisuuden, jossa Tolvanen astuisi jokaiseen nyrkkeilytapahtumaan kuin mies, joka omistaa koko rakennuksen. Hän kuvitteli haastattelut, joissa Jare puhuisi rauhallisesti ja hymyilisi tietäväisesti. Hän kuvitteli, kuinka jokainen suomalainen nyrkkeilyn järjestäjä joutuisi kysymään häneltä luvan jopa kehänkulman pyyhkeen väriin.

— Ei, Turunen mutisi.

Hän avasi kaapin.

Siellä oli pullo.

Hän kaatoi lasiin.

— Ei se saa mennä niin.

Hän tiesi, ettei kyse ollut enää Augustineista. Kyse oli vallasta, arvovallasta ja siitä, kuka saisi viimeisen sanan suomalaisessa nyrkkeilyssä.

Mitä enemmän hän ajatteli Tolvasen mahdollista nousua, sitä vaikeammalta tuntui pysyä selvin päin. Illan kuluessa Turunen alkoi ryyppäämään ja vakuutteli itselleen, että kyse oli vain ohimenevästä hermostuksesta.

Mutta yön pimeydessä hän kuiskasi yhden lauseen:

— Jos Jare saa tuon kiven, meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia.

Jare on Elvis

V luku: Kiven todellinen sanoma


Pielisellä Selesmaa oli päässyt tekstin loppuosaan.

Hän levitti muistiinpanonsa pöydälle ja luki hitaasti:

— ”Augustinien voima ei perustu yksin heidän iskujensa kovuuteen, vaan siihen, että heidän vastustajansa hajautuvat keskinäiseen riitaan. Heitä ei kukisteta yhdellä iskulla, yhdellä miehellä eikä yhdellä promootiolla. Heidät kukistetaan, kun heidän vastustajansa lakkaavat taistelemasta keskenään.”

Tolvanen nojautui taaksepäin.

— Eli meidän pitää yhdistää suomalainen nyrkkeily?

— Mahdollisesti, Selesmaa vastasi.

— Kuinka monta promootiota?

— Teksti ei mainitse lukumäärää.

— Entä tapahtumia?

— Ei myöskään.

Pirinen selasi muistiinpanoja.

— Entä taloudellinen korvaus tämän kaiken järjestämisestä?

Selesmaa katsoi häntä väsyneesti.

— Herra Pirinen, tämä on tuhansia vuosia vanha ennustus. Siinä ei puhuta laskutuksesta.

— Sitten siinä on vakava puute.

Tolvanen ei kuitenkaan kuunnellut enää.

Hän katseli kiveä ja näki mielessään suomalaisen nyrkkeilyn uuden aikakauden.

Hän näkisi itsensä sen johdossa, päättämässä otteluista, tapahtumista ja tulevaisuuden suunnasta.

Hän hymyili.

Pirinen huomasi hymyn.

— Älä nyt vain ala kuvitella itsestäsi liikoja.

— Minä en kuvittele mitään, Jare vastasi.

— Minä luen ennustusta.

— Sinä olet edelleen Juuasta.

— Niin olen.

— Ja ajat taksia.

— Joskus.

— Älä unohda sitä, Markku sanoi. — Meillä on vielä velat maksettavana.

Juuri silloin sukellusveneen radio räsähti eloon.

Heikki Turusen ääni kuului kaiuttimista, katkonaisena ja huolestuneena:

— Tolvanen! Pirinen! Älkää tehkö mitään peruuttamatonta! Minä tiedän, mitä te tavoittelette!

Jare tarttui mikrofoniin.

— Heikki, meillä on täällä muinainen riimukivi.

— Minä tiedän!

— Ja olemme selvittäneet, kuinka Augustinit voidaan kukistaa.

Radiosta kuului pitkä hiljaisuus.

Sitten Turunen sanoi:

— Mutta kuka kukistaa teidät?

Yhteys katkesi.

Selesmaa katsoi kiveä uudelleen. Hän oli huomannut aivan alareunassa vielä yhden rivin, jota ei ollut aiemmin saanut näkyviin.
Hän pyyhki pinnan varovasti puhtaaksi ja luki viimeisen lauseen.

— ”Kun Augustinit kaatuvat, uusi valtias nousee. Mutta jos hän unohtaa, miksi retki aloitettiin, hänestä tulee sama, jota vastaan hän taisteli.”

Pirinen tuijotti Tolvasta.

Tolvanen tuijotti kiveä.

Ja Heikki Turunen, jossakin kaukana Pielisen rannalla, avasi uuden pullon.

Sillä hän ymmärsi nyt kaikkein pelottavimman mahdollisuuden.

Augustinien suku saatettaisiin vielä kukistaa.

Mutta suomalaisen nyrkkeilyn seuraava suuri valtataistelu olisi vasta alkamassa.

Ja Markku Pirisellä oli yhä velat maksamatta Haapaveden Voimamiehille.

Jatkuu…

VI luku: Haapavedeltä saapuu kirje

Aamu valkeni Pielisellä harmaana ja koleana.

Steel Ringin sukellusvene makasi rantavedessä kuin valtava, ruostunut sardiinipurkki. Markku Pirinen oli valvonut koko yön laskien, kuinka paljon retkikunta oli tullut maksamaan. Jare Tolvanen puolestaan istui komentotuolissa ja tuijotti riimukiven valokuvaa.

Lisensiaatti Selesmaa oli vetäytynyt erilliseen huoneeseen tutkimaan tekstin viimeisiä merkkejä. Hän oli löytänyt niistä viittauksen johonkin nimeltä Ultima Promissio, viimeiseen lupaukseen.

Kello 9.17 Pirisen puhelin soi.

Soittaja oli Haapaveden Voimamiesten puheenjohtaja.

— Markku, joko me saamme rahamme?

— Olen juuri historiallisen operaation äärellä.

— Me emme pyytäneet sinulta historiallista operaatiota. Me pyysimme rahojamme.

— Tämä liittyy suomalaisen nyrkkeilyn tulevaisuuteen.

— Meidän tulevaisuutemme liittyy siihen, että maksat laskusi.

Puhelun päätyttyä Pirinen laski laitteen pöydälle.

— Minä vihaan keskiaikaa, hän sanoi.

Tolvanen nosti katseensa.

— Mitä nyt?

— Haapaveden Voimamiehet.

— Taas?

— He haluavat rahansa.

— No, anna heille.

Pirinen tuijotti häntä niin, että sukellusveneen ilmanvaihto tuntui hetkeksi pysähtyvän.

— Jare. Jos minulla olisi rahat, luuletko, että olisin rakentanut kymmenen vuotta sukellusvenettä päästäkseni järven pohjaan lukemaan kivitauluja?

VIII luku: Heikki Turunen perustaa vastarinnan


Samaan aikaan Heikki Turunen oli saanut tarpeekseen.

Hän oli viettänyt yönsä pohtien Tolvasen mahdollista nousua. Hän kuvitteli suomalaisen nyrkkeilyn, jossa jokainen tapahtuma kulkisi Juukalaisen taksikuskin hyväksynnän kautta. Hän näki mielessään promoottorit jonottamassa Jaren toimiston ulkopuolella kuin asiakkaat taksitolpalla.

Tätä hän ei voisi hyväksyä.

Turunen kutsui koolle salaisen kokouksen.

Paikalle saapuivat kolme luotettua nyrkkeilyvaikuttajaa, yksi pyylevä promoottori, nyrkkeilijä isä ja yksi mies, joka väitti olleensa kerran Suomen mestaruuden varamies.

Kokous pidettiin huoneessa, jonka verhot oli vedetty kiinni.

— Hyvät herrat, Turunen aloitti. — Meitä uhkaa vallankaappaus.

— Kuka? yksi kysyi.

— Jare Tolvanen.

— Mutta eikö hän ole vain promoottori?

Turunen löi nyrkkinsä pöytään.

— Niin minäkin luulin! Nyt hänellä on sukellusvene, muinainen riimukivi ja lisensiaatti tulkkaamassa ennustusta!

Yksi miehistä nosti kätensä.

— Onko sukellusvene varmasti olemassa?

Turunen tuijotti häntä.

— Minä en ole enää siinä vaiheessa, että tällaisia asioita kyseenalaistetaan.

Pyylevä promoottori mussutti patonkia ja katseli samalla ulos ikkunasta.

— Mehän voitais tehdä taas kisikselle ilta Kärkkäisen ja Mielosen varaan, jos se vaikka vetää huomion pois...

— EI! Karjaisi Turunen.

— On jo 17 erillistä velkomustuomiota!

Patonkimies vaikeni.

IX luku: Lisensiaatin löytö

Tolvasen sotamuseosaa Selesmaa oli löytänyt pergamentin alareunasta pienen, lähes näkymättömän kirjoituksen.

Hän pyysi kaikkia hiljenemään.

— Minä uskon, että olen ratkaissut kolmannen sinetin arvoituksen.

Pirinen nousi niin nopeasti, että tuoli kaatui.

— Tarkoittaako tämä, että Augustinit voidaan kukistaa?

— Mahdollisesti. Mutta teksti sanoo, että kolmas sinetti ei ole esine.

Tolvanen risti kätensä.

— Mikä se sitten on?

Selesmaa hengitti syvään.

— Se on velka, jota ei voi maksaa rahalla.

Pirinen näytti siltä kuin häntä olisi lyöty suoraan palleaan.

— Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

— Se tarkoittaa, että Augustinien vallan kukistamiseksi jonkun on tunnustettava, miksi koko retki aloitettiin.

Kaikki katsoivat Piristä.

— Minä olen aloittanut tämän operaation suomalaisen nyrkkeilyn hyväksi, Pirinen sanoi.

Selesmaa ei vastannut.

— Ja historiallisen tutkimuksen.

Ei vastausta.

— Ja yhteistyön.

Selesmaa kohotti kulmiaan.

Pirinen huokaisi.

— Hyvä on. Halusin vain maksaa velkani Haapaveden Voimamiehille!

Pergamentti värähti.

Pöydän ylle levisi himmeä sininen valo.

Selesmaa perääntyi.

— Se toimii.

— Mikä toimii? Tolvanen kysyi.

— Tunnustus. Ensimmäinen sinetti on murtunut.

Ulkona ukkonen jyrähti, vaikka taivas oli kirkas.

Tolvanen katseli pergamenttia.

— Entä toinen sinetti?

Selesmaa käänsi katseensa häneen.

— Se liittyy valtaan.

Tolvanen ei sanonut mitään.

Ensimmäistä kertaa koko retkikunnan aikana hän näytti epävarmalta.

Yöllä Tolvanen palasi yksin sukellusveneeseen.

Hän istui komentotuolissa ja katseli ikkunan läpi mustaa vettä. Kymmenen vuotta oli kulunut rakentamiseen, suunnitteluun ja odottamiseen. Nyt hän oli vihdoin saanut käsiinsä tiedon, jolla voisi muuttaa suomalaisen nyrkkeilyn suunnan.

Hän voisi yhdistää hajanaiset voimat.

Hän voisi kukistaa Augustinit.

Hän voisi nousta koko maan vaikutusvaltaisimmaksi nyrkkeilypromoottoriksi.

Ja hän voisi tehdä kaiken tämän ilman, että kukaan enää muistuttaisi häntä taksikuskivuosista.

Hän avasi riimukiven valokuvan.

Kuvan alareunaan oli ilmestynyt uusi lause.

”Se, joka tahtoo hallita kaikkia, ei voi pelastaa ketään.”

Tolvanen luki sen kolmesti.

Sitten hän sulki puhelimen.

Aamulla hän ilmoittaisi päätöksensä muille.

Mutta ennen sitä hänen olisi ratkaistava yksi kysymys.

Halusiko hän todella kukistaa Augustinit?

Vai halusiko hän vain tulla mieheksi, jota Augustinit itsekin pelkäisivät?

X luku: Baltic Uncle Augustin saapuu Juukaan

Juuka, lokakuu 2026. Kello 14.37.

Jare Tolvanen seisoi sukellusveneensä vieressä ja tarkasteli Pielisen pohjasta otettuja riimukivikuvia. Kymmenen vuoden rakennusurakka oli vihdoin tuottanut tulosta, mutta nyt jokin uhkasi koko Steel Ringin tulevaisuutta.

Pihalle kaartoi musta auto.

Siitä nousi leveäharteinen mies, jonka kasvoilla oli sellainen ilme, että jopa katsastuskonttorin virkailija olisi saattanut hyväksyä hänen autonsa ilman tarkastusta.

Mies kantoi mukanaan ruskeaa salkkua.

— Jare Tolvanen?

— Kuka kysyy?

Mies suoristi takkinsa.

— Baltic Uncle Augustin.

Tolvanen tunnisti nimen välittömästi.

Baltic Uncle Augustin oli BBU-nyrkkeilymaailman vaikutusvaltaisimpia taustahahmoja. Hänen väitettiin tuntevan jokaisen merkittävän ottelun sopimusehdot, jokaisen promootion taloudelliset heikkoudet ja jokaisen nyrkkeilijän, joka oli joskus erehtynyt allekirjoittamaan paperin lukematta sen viimeistä sivua.

— Mitä asiaa? Jare kysyi.

Augustin laski salkkunsa pöydälle.

— Riimukivi.

— En tiedä, mistä puhutte.

— Älä viitsi, Jare. Meillä on tiedot sukellusveneestä, kiven sijainnista ja lisensiaatti Selesmaan käännöksistä.

Augustin avasi salkun.

Sen sisältä löytyi paksu nippu asiakirjoja. Ensimmäisen sivun otsikko oli kirjoitettu punaisella:

BBU — RETROSPEKTIIVISET SANKTIOMAKSUT.

Tolvanen selasi papereita.

— Myllylä. Ruotsalainen. Haapoja...

— Aivan, Augustin sanoi tyytyväisenä. — Kaikki Steel Ringin järjestämät BBU-ottelut ovat nyt tarkastelussa.

— Millä perusteella?

— Sääntöjen perusteella.

— Minkä sääntöjen?

Augustin hymyili.

— Niiden, joita ette koskaan lukeneet kokonaan.

Hän työnsi pöydän yli ensimmäisen laskelman.

Siinä oli pitkä luettelo otteluista, hallivuokrista, järjestelykuluista ja erinäisistä hallinnollisista maksuista. Jokaisen sivun alareunassa oli sama leima: PENDING REVIEW.

— Jos jatkatte riimukiven sinettien purkamista, nämä sanktiot pannaan täytäntöön, Augustin ilmoitti. — Myllylän ottelut. Ruotsalaisen ottelut. Haapojan ottelut. Kaikki tarkastetaan.

Jare nosti katseensa.

— Yritätkö sinä kiristää Steel Ringiä?

— En. Minä selitän teille taloudelliset seuraukset.

— Kuulostaa kiristykseltä.

— Se johtuu siitä, ettet ole vielä nähnyt liitteen seitsemäätoista.

Augustin käänsi esiin uuden paperin.

Sen otsikko oli:

ERITYINEN PIELISEN JA RIIMUKIVIEN HALLINTAMAKSU.

Jare tuijotti paperia.

— Riimukivimaksu?

— Uusi hallinnollinen luokka.

— Kuka sen hyväksyi?

— Nyrkkeilyliiton erityiskomitea.

— Onko sellaista komiteaa olemassa?

Augustin sulki salkun.

— Nyt on.

Jare nousi seisomaan.

— Sinä voit viedä nämä paperisi takaisin sinne, mistä tulitkin. Minä en ole rakentanut kymmenen vuotta sukellusvenettä antaakseni jonkun tulla Juukaan selittämään, mitä saan tehdä.

Augustin ei liikahtanutkaan.

— Siksi minä tulinkin henkilökohtaisesti.

Hän nojautui eteenpäin.

— Jos jatkatte sinettien purkamista, Steel Ringin talous joutuu sellaiseen tilanteeseen, ettei teillä ole varaa järjestää edes harjoitusottelua. Ja jos luulet tämän olevan pahin asia, joka teitä odottaa, olet pahasti väärässä.

Augustin avasi salkun uudelleen ja nosti esiin mustan kirjekuoren.

— Nyrkkeilyliitto on rikastanut uraania.

Jare tuijotti häntä.

— Mitä helvettiä?

— Niin. Ja Sture Jazz Barin ohjusisku oli vasta alkua.

Hiljaisuus laskeutui Juukan pihamaalle.

Jare katseli Augustinia pitkään, ikään kuin yrittäisi päätellä, oliko mies vakavissaan vai oliko koko suomalainen nyrkkeily muuttunut joksikin sellaiseksi, jota ei voinut enää käsitellä järjellä.

— Sinä väität siis, että nyrkkeilyliitolla on rikastettua uraania ja ohjusohjelma?

— Minä ilmoitan teille, että teidän kannattaa lopettaa riimukiven kanssa leikkiminen.

— Ja tämä kaikki liittyy siihen?

Augustin napautti sormellaan salkkua.

— Riimukiven viimeinen sinetti sisältää tiedon siitä, kuka on käyttänyt BBU:n todellista valtaa viimeiset vuosikymmenet. Jos sinetti avataan, moni joutuu vastaamaan kysymyksiin.

— Sinä mukaan lukien?

Augustin ei vastannut.

Silloin pihatieltä kuului dieselmoottorin ääni.

Ei se ole riimukivi, vaan riimupää

XI luku: Baltic Uncle, Avensis ja Haapaveden kostajat



Baltic Uncle Augustin seisoi Jaren edessä kuin mies, joka oli juuri saanut tietää, ettei hänen nimikirjoituksensa enää kelvannut pankissa.

Hänen salkkunsa oli auki pöydällä. BBU:n sanktiopaperit levittäytyivät tuulessa, ja päällimmäisenä oli asiakirja, jonka otsikko sai Jaren epäilemään koko urheilulajin hallinnollista järkevyyttä:

ERITYISVALVONTAOHJELMA: STEEL RING JA KAIKKI AIEMMAT OTTELUT.

— Sinä et taida ymmärtää, kuinka suuri koneisto sinua vastaan voidaan käynnistää! Baltic Uncle karjui. — Myllylä, Ruotsalainen, Haapoja! Jokainen ottelu voidaan kaivaa esiin! Jokainen sopimus tarkastetaan! Jokainen euro pannaan syyniin!

Jare nojasi sukellusveneen kylkeen.

— Kuule, Augustin. Minulla olisi yksi kysymys.

— EI KIINNOSTA!

— Markus Lammista.

Baltic Uncle jähmettyi.

Jare jatkoi rauhallisesti:

— Markus Lammi oli BBU:n presidentti. Miten hän liittyy tähän koko kuvioon? Oliko hän oikeasti se mies, joka käytti valtaa, vai oliko hän vain keulakuva?

Baltic Uncle kääntyi hitaasti.

Hänen kasvoilleen nousi sellainen ilme, että lähistöllä oleva lokki vaihtoi suuntaa.

— MARKUS LAMMI OLI NUKKEHALLITSIJA!

Jare kohotti kulmiaan.

— Ahaa.

— Hänet nostettiin tehtävään, koska kukaan muu ei halunnut sitä! Romppainen ei suostunut! Pirinen ei suostunut! Kaikki halusivat vallan, mutta kukaan ei halunnut kantaa vastuuta!

Augustin löi nyrkkinsä pöytään.

— Ja sitten Lammi joutui istumaan presidentin tuolissa, kuuntelemaan valituksia, selvittämään sääntökiistoja ja esittämään, että koko järjestelmä oli hallinnassa!

— Eli hän oli nukke, koska muut eivät halunneet hommaa? Jare kysyi.

— JUURI NIIN!

— Ja nyt sinä uhkailet minua sanktiomaksuilla?

— MINÄ YRITÄN PELASTAA SINUT OMALTA TYHMYYDELTÄSI!

Jare katsoi häntä hetken.

— Sinä voisit ehkä kokeilla puhua vähän rauhallisemmin.

Baltic Uncle avasi suunsa vastatakseen.

Silloin kuului dieselmoottori.

Sitten toinen.

Ja kolmas.

Pihatietä pitkin lähestyi kolme autoa.

Ensimmäisen tuulilasissa oli Haapaveden Voimamiesten tunnus.

Jaren ilme muuttui.

— Ai saatana

Baltic Uncle vilkaisi tietä.

— Mitä nyt?

— Velkojat.

— Mitkä velkojat?

Jare osoitti lähestyviä autoja.

— Haapaveden Voimamiehet. He etsivät Markku Piristä.

Baltic Uncle katsoi autoja. Sitten hän vilkaisi salkkuaan. Lopuksi hän kääntyi oman autonsa puoleen.

— Pasi!

Mustan Toyota Avensiksen kuljettajan ovi aukesi.

Pasi oli keski-ikäinen mies, jolla oli päällään P3-tallin baseball-takki ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen olleen mukana aivan liian monessa tapahtumassa, joiden piti kestää vain viisitoista minuuttia.

— Niin, pomo?

— AUTON OVI AUKI! NYT LÄHDETÄÄN!

Pasi katsoi Haapaveden autoja.

— Mihin suuntaan?

— IHAN MIHIN TAHANSA!

Pasi istui Avensikseen, käynnisti moottorin ja peruutti pihalta sellaisella vauhdilla, että sorat lensivät.

— PASI! MINNE SINÄ MENET?!

Avensis ei pysähtynyt.

— PASIII! SINÄ PETTURI!

Auto katosi mutkan taakse.

Baltic Uncle jäi seisomaan pihalle salkku toisessa kädessä ja sanktiopaperit toisessa.

— Minä vannon, että se mies vielä saa itse niitä skodeja pyttyynsä! hän karjui. — KOKO URANSA ON MINUN ANSIOTANI, JA NYT HÄN JÄTTÄÄ MINUT TÄNNE!

Jare ei voinut enää pidätellä itseään.

Hän nauroi.

— Älä naura! Baltic Uncle huusi. — Tämä on vakava kansainvälinen kriisi!

— Sinun kuskisi pakeni Toyota Avensiksella!

— SE OLI LUOTETTU MIES!

— Ilmeisesti ei enää.

Silloin ensimmäinen Haapaveden Voimamiesten auto pysähtyi aivan heidän eteensä.

Ovi aukesi.

Puheenjohtaja nousi autosta, kansio kainalossaan.

Hänen takanaan tuli kaksi miestä, joista toinen kantoi vanhaa metallista kassalipasta. Kolmannella oli kädessään nippu laskuja, jotka oli sidottu yhteen punaisella nauhalla.

Puheenjohtaja katseli pihaa.

— Missä Markku Pirinen on?

Jare vilkaisi Baltic Unclea.

Baltic Uncle vilkaisi puheenjohtajaa.

Puheenjohtaja katsoi Baltic Unclea uudelleen.

Sitten hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy.

— No mutta. Markku! Siinähän sinä olet!

Baltic Uncle avasi suunsa.

— Minä en ole—

— Ei selityksiä! puheenjohtaja jyrähti. — Me olemme ajaneet Haapavedeltä asti!

Jare astui huomaamattomasti taaksepäin.

Puheenjohtaja pysähtyi.

Hän vilkaisi kahta matkatoveriaan.

— Mikä se oli?

— Baltic Uncle Augustin! mies karjaisi uudelleen.

Puheenjohtaja nyökkäsi hitaasti.

— Vai niin. Ja onko tämä jokin uusi nimi, jonka Markku on ottanut käyttöön välttääkseen velkojansa?

— MITÄ?!

— Me emme lähde täältä ilman ratkaisua.

Puheenjohtaja avasi kansion ja työnsi ensimmäisen paperin Baltic Unclen rintaa vasten.

— Tässä ovat hallivuokrat.

Toinen paperi.

— Tässä mainoskulut.

Kolmas paperi.

— Tässä peruutuksesta aiheutuneet järjestelykulut.

Neljäs paperi.

— Ja tässä on korkolaskelma.

Baltic Uncle tuijotti papereita.

— Minulla ei ole mitään tekemistä Haapaveden kanssa!

— Niin Markkukin sanoi viimeksi.

— MINÄ EN OLE MARKKU!

— Ja sehän nähdään!

Voimamiehet lähtivät raahaamaan Augustin

Voihan Markku

Me kannatetaan Juuan Elvistä

XII — Vuoden Soturi ja Keravan kulttuurielämä


Toyota Avensis ilmestyi Keravan keskustaan sellaisella kiireellä, että navigaattori oli lakannut ehdottamasta reittiä ja siirtynyt näyttämään pelkkää hiljaista paheksuntaa.

Hän oli paennut Pieliseltä, jättänyt Baltic Uncle Augustinin Haapaveden Voimamiesten haltuun ja päättänyt, ettei enää koskaan osallistuisi mihinkään operaatioon, jossa esiintyivät yhtä aikaa nyrkkeilyliitto, sukellusvene tai perintätoiminta.

Nyt hän oli matkalla nettisivustonsa toimistolle. Siellä sentään tiesi, mitä odottaa. Tai niin hän luuli, kunnes avasi toimiston oven.

Hän riisui baseball-takkinsa ja katsoi pöytää.

— Mitä ihmettä täällä on tapahtunut....

Heikki Turunen nosti paperin ilmaan.

— Olen juuri tulostanut Peksille Vuoden Soturi -diplomin.

Peksi nousi seisomaan ja kumarsi yleisölle, jota ei ollut.

— Kiitän toimitusta. Kiitän tukijoita. Kiitän Sandelsia.

— Erityisesti Sandelsia, Turunen vahvisti.

Kaikki tuijottivat kehystettyä tulostetta.

Diplomin yläreunassa luki koristeellisella fontilla...

VUODEN SOTURI

Alapuolella oli kuva Peksistä. Hänellä oli toisessa kädessään patonki, ja hänen vartalonsa oli kumartunut eteenpäin tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi, että hän oli juuri antamassa ylen.

— Haluan kiittää perhettäni, joka ei ole paikalla, sekä kaikkia niitä, jotka ovat uskoneet minuun silloinkin, kun en itse muistanut, missä olin.

Turunen taputti.

— Hieno puhe.

Päätoimittaha hieroi kasvojaan.

— Minä tulin vain tarkistamaan, että sivusto toimii.

— Toimii se, Peksi vastasi. — Meillä on juuri käynnissä palkintogaala.