Juteltiin kerran ystävän kanssa ja mun ystävä sano mulle kerran et sun pitäis hankkii itselles sielunkumppani,niiku miesbulimikko.Sit voisitte aina yhes laattaa:D Tää oli must niin ihana ajatus et oli pakko jakaa tää teidän kanssa. Mitä luulisitte mies bulimikot tai naisetkin haluaiasitteko ja voisitteko seurustella toisen kanssa jolla on sama sairaus?Itse en ole koskaan seurustellut enkä haluakaan.Olen tosin tapaillut useita kuukausia joidenkin kanssa.Koen kuitenkin että bulimia on elämäni rakkaus,josta en halua päästä ikinä eroon.
Mies bulimikot! (sori oli ihan pakko:))
bulimikkoo
8840
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olishan se helpompaa kun toisella olisi sama sairaus. Itse tosin en välitä seurustella, on masennus ja kaikki. En luota ihmisiin.
"Koen kuitenkin että bulimia on elämäni rakkaus,josta en halua päästä ikinä eroon"
Mitä sellainen "rakkaus" on joka tuhoaa sun terveytes, hampaasi, tuhoaa luustosI, tekee sut ehkä hedelmättömäksi jne. HELLOU???
sama kuin nainen elää väkivaltaisen miehen kanssa suhteessa, melko lailla sama juttu.
Poistettu.
En mä siinä kyllä mitään romanttista näe.
T: Mikko Buli
En mäkään..enkä kyllä haluaisi yhdessä oksennella, vaan pikemminkin tukea toinen toista pääsemään sairaudesta eroon sellaisessa tilanteessa. Onnistuessa siitä voisikin tulla kaunis tarina.
Olen jo päässyt irti siitä..nyt mulla on ibd nimittäin haavainen paksu ja peräsuolen tulehdus
Olen itse bulimikko, ja aviomieheni samaa sorttia. Varmaan olisi ihan kivaa jos oltaisiin vielä siinä vaiheessa jossa bulimia on "elämän rakkaus", siinähän sitten ahmittaisiin hyvässä seurassa ja laatattaisiin vuorotellen... Mutta ei, nyt se on lähempänä helvettiä ja toisen sairaus tekee paranemisesta NIIN PALJON VAIKEAMPAA.
Ensinäkin bulimiamme ovat eri tyylisiä, joka tarkoittaa että emme oikeastaan ymmärrä toisiamme kovin hyvin tässä asiassa. Minulle ahmiminen ja oksentaminen ovat rituaali, jota toteutan yksin ollessani. Välillä (kuten nyt) on kausia jolloin oksennan ja uudelleensyön aamu- tai iltapalan, mutta silloinkin mies on joko nukkumassa tai poissa kotoa. Ukko sitten taas oksentaa aika lailla joka aterian jälkeen osan ruuasta, olin kotona tai en, ja epäilen että lisäksi harrastaa myös yksin kotona ollessaan ahmimissessioita.
Kun sovimme yrittävämme kovemmin, toisen epäonnistuminen vetää toisen mukanaan. Kun molemmat on heikkoja niin tuntuu että talo on jatkuvasti romahtamaisillaan.
Pahinta on se, että minä käytän hänen käytöstään oikeutuksena kaikelle paskalle mitä itse toteutan. Jos joskus syömme vaikka jäätelöä vähän ennen nukkumaanmenoa, toivon hänen oksentavan sen jotta voin itse tehdä samoin hänen mentyä nukkumaan. Jos hän ei oksenna, koen suurta häepää, mutta kun hän oksentaa niin itsekin voin. Tai kun itse taistelen ahmimistarpeen kanssa, ajattelen sitä kun mies edeltävänä iltana on ollut oksentamassa. Ja jopa viiltelyn oikeutan sillä että eipä miehelläkään mene hyvin. Eikä kyllä rahan tuhlauskaan tunnu niin pahalta kun toinen tuhlaa yhtä paljon, ellei jopa enemmän.
(Rahaa menee tietysti noin tuplasti kun on kaksi harrastamassa.)
Emme puhu asiasta koska se on molemmille vaikeaa ja häpeällistä. Haluan jatkuvasti vain sanoa miehelle syömisen jälkeen että älä kiltti enää oksenna, pelkään puolestasi, mutta miten voin sanoa mitään olematta teköpyhä?