Kovasti Italiaan ja nimenomaan sen rosoiseen eteläiseen osaan, on kirjailija Järvelä viehättynyt. Kokee liki olevansa kahden kulttuurin loukussa, itte sanoi viimeksi tavatessamme.
Samanlainen väliinputoaja on Zombin palermolainen urheilutoimittaja A. Kirjattuaan mafian suosikkipelaajasta vähemmän mairittelevan, mutta toden arvion joutuu jätkä häipymään Sisiliasta kaukaisimpaan hornantuuttiin. Sieltä katsoen siis Suomeen. Tappotuomio niskassa. Eipä paljoa töitä pohjolan perillä ole italiankieliselle potkupallotoimittajalle, joten pizeriaanhan työura kääntyy. Pizeristi Juho onkin melko patruuna. Kommunikoi asiakkaiden kanssa likimain vain elokuvarepliikeillä ( Hasta la vista, baby tai Here`s Johnny? ) ja kämppänsä suurimman osan täyttää kotiteatterilaitteisto.
Yhteistyö sujuu, pizat kypsyy ja vetävästä naisasiakkaastakin päästään yhteisymmärrykseen.
Suomalaisen ja palermolaisen kulttuurin erot hahmottuvat vähitellen A:allekin. Kumman eduksi, ei aina ole varmaa. Suomessa, kirjan Ylämaassa, tilat ovat huoneita. Peräkkäin , sisäkkäin ja usein suljettuja. Italiassa, Alamaassa tilan määritys on väljempi ja ruuhkaisempi. Tori tai rappukäytävään laajeneva päivällispöytä, vaikkapa.
Toinen puolikas käynnistyy, kun A saa tiedon äitinsä kuolemasta. Pakkohan on lähteä kotomaassa käymään. Juho ja morsian Iiris lähtevät mukaan, henkiseksi tueksi ja lomailemaan. Iiris toki myös tutustumaan sulhonsa sukuun. Etelä-Italialainen perhekeskeinen tapakulttuuuri näyttäytyy koko kirjavuudessaan matkalaisille. Äitimuorikin voi hyvin, pelkkää hämäystä ja houkuttelua oli kuolinviesti. Mutta mafian muisti on pitkä ja osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen mahdotonta.
Hauskahan Järvelä tyyppeineen on, toki. Kulttuurierojen kuvaus oivaltavaa ja arvostavaa. Maisema, aurinko, lintujen ja mopojen äänet hienosti esitetty. Jotain enemmän kuitenkin odotin. Vesitrilogian jälkeen on lupa odottaa enemmän kuin pikkuisia riangelidraamoja. Valitettavasti.
Rohkenen suositella erityisesti jalkapallofanaatikoille.
Samanlainen väliinputoaja on Zombin palermolainen urheilutoimittaja A. Kirjattuaan mafian suosikkipelaajasta vähemmän mairittelevan, mutta toden arvion joutuu jätkä häipymään Sisiliasta kaukaisimpaan hornantuuttiin. Sieltä katsoen siis Suomeen. Tappotuomio niskassa. Eipä paljoa töitä pohjolan perillä ole italiankieliselle potkupallotoimittajalle, joten pizeriaanhan työura kääntyy. Pizeristi Juho onkin melko patruuna. Kommunikoi asiakkaiden kanssa likimain vain elokuvarepliikeillä ( Hasta la vista, baby tai Here`s Johnny? ) ja kämppänsä suurimman osan täyttää kotiteatterilaitteisto.
Yhteistyö sujuu, pizat kypsyy ja vetävästä naisasiakkaastakin päästään yhteisymmärrykseen.
Suomalaisen ja palermolaisen kulttuurin erot hahmottuvat vähitellen A:allekin. Kumman eduksi, ei aina ole varmaa. Suomessa, kirjan Ylämaassa, tilat ovat huoneita. Peräkkäin , sisäkkäin ja usein suljettuja. Italiassa, Alamaassa tilan määritys on väljempi ja ruuhkaisempi. Tori tai rappukäytävään laajeneva päivällispöytä, vaikkapa.
Toinen puolikas käynnistyy, kun A saa tiedon äitinsä kuolemasta. Pakkohan on lähteä kotomaassa käymään. Juho ja morsian Iiris lähtevät mukaan, henkiseksi tueksi ja lomailemaan. Iiris toki myös tutustumaan sulhonsa sukuun. Etelä-Italialainen perhekeskeinen tapakulttuuuri näyttäytyy koko kirjavuudessaan matkalaisille. Äitimuorikin voi hyvin, pelkkää hämäystä ja houkuttelua oli kuolinviesti. Mutta mafian muisti on pitkä ja osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen mahdotonta.
Hauskahan Järvelä tyyppeineen on, toki. Kulttuurierojen kuvaus oivaltavaa ja arvostavaa. Maisema, aurinko, lintujen ja mopojen äänet hienosti esitetty. Jotain enemmän kuitenkin odotin. Vesitrilogian jälkeen on lupa odottaa enemmän kuin pikkuisia riangelidraamoja. Valitettavasti.
Rohkenen suositella erityisesti jalkapallofanaatikoille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Paljos oon samaa mieltä kanssasi, mutten siitä että Zombie on pikkuinen triangelidraama. Järvelä on hurja väkivallan kuvaajana ja harvoin on tullu mulle vastaan yhtä tehokasta väkivaltaisen Suomenmaamme ruumiinavausta kuin Zombiessa. Järvelä on kyllä kirjallisuudessa Suomen Tarantino, kamala ja hauska yhtä aikaa, pesee väkivallan kuvauksessaan viihdedekkaristit 6-0. Yhtä hyvä kuin parin vuoden takainen Romeo ja Julia!
heitin provokatsioonia tuolla määritteellä. Johtunee siitä, että vesitrilogia teki niin suuren vaikutuksen aikoinaan.
Sen jälkeen vaikkapa se Nuohoojatyttökirja vaikutti kepposelta, vaikka eräänlainen ajan ja ammatinkuva murhamysteerin ohessa olikin.