avaxt
Suosikkibändit/artistit: Slot, Nightwish, J.S. Bach, Within Temptation (ja muu mekkometalli), G. P. da Palestrina.
Suosikkileffat: Onhan niitä, en vain muista niiden nimiä. Enkä tunne näyttelijöitäkään.
Lempikirjat: Lempikirjailijoita: Erlend Loe, Tapio Koivukari, A. H. Tammsaare, Jaan Kross.
Vapaa-aikanani: Teutaroin puisen purjeveneen kanssa, soitan sähkökitaraa.
Katson tv:stä mieluiten: Säätiediotuksen, jos siinä on Mette.
Kotieläimet: Kissa olisi kiva.
En pidä: kukkakaalista, äärilaidan poliittisista tai uskonnollisista näkemyksistä.
Parhaat matkakohteet: Pinsiö, Ponsa, Parainen; Kolminaisuus ja Tupakka
Ruoka & juoma: Liha, makkara, keskiolut, Kahvi, vesi, peruna, lohi, siika, tomaatti, savusilakka, oivariini.
Linkit: http://tedinblogi.blogspot.com
Koulutus: Yliopisto/korkeakoulu
Koulut: Korkeat ovat kouluni
Ammatti: Tiede/teknologia
Työskentelen: tutkija
Ase tai siviilipalvelus: Suoritettu kauan sitten.
Yhdistykset/kerhot: Pauliinan päiväkahviseura ry.
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia1 aloitusta · 236 kommenttia
- Itse olen huomannut tuollaista kiusaamishalua, kun ajan tehokkaalla moottoripyörällä sääntöjen mukaan. On varmaan kiva kiilailla, kun joku ajaa yli 1000-kuutioisella pyörällä maltillisesti, ja kerrankin pääsee näyttämään, kuinka sillä nelipyöräkotilolla oikein kaahataan!
Joillakin on kiusaamisentarve. Aiheeksi kelpaa mikä vain, kuten asiallisesti ajava moottoristi tai nainen ratissa. Hölmöily alkaa, kun huomataan, että oman ajopelin ominaisuudet näyttävät antavan mahdollisuuden öykkäröidä. Ikään kuin niiden lippispoikien ja audi-insinöörien ja ties minkä hitsaripoikien loogiseen ajatteluun ei mahtuisi lainkaan, että jotkut ymmärtävät liikenteen olevan yhteistoimintaa ihmisten pääsemiseksi paikasta toiseen. - Poliisihan voi ainakin joidenkin rikosten tutkimisessa harjoittaa jonkinlaista peitetoimintaa. Tässä se voisi olla suhteellisen tehokaskin tapa, vaikka kokeneena ja piintyneenä chattikeskustelijana olen huomannut, että pedofiilien avoin metsästys on taakse jäänyttä elämää - onneksi. Kun chat oli uusi keksintö, monet pedofiilit eivät vaivautuneet salaamaan toimintaansa mitenkään muutoin kuin kätkeytymällä nimimerkin taakse.
Asiantuntijat määrittelevät pedofilian lähinnä taipumukseksi, lapsiin kohdistuvaksi seksuaaliseksi haluksi. Halu sinällään ei ole rikos, sen sijaan tuon halun vähäinenkin toteuttaminen, esimerkiksi netistä saadun lapsipornokuvan hallussapito, on rangaistava teko. Mielestäni poliisin peitetoiminta ei kuitenkaan saisi antaa virikkeitä taipumuksen haltijalle. Arvelen, että pedofiilejä löytyy yllättävän paljon, jos ihmisistä ruvetaan väen väkisin sellaisia tekemään. Neuvostotyylistä kyttäysjärjestelmää ei parane pistää pystyyn. Siitä huolimatta hyväksikäytön siivoaminen netistä on tärkeä tavoite, eikä se keinoitta onnistu.
Kantani on, että tällainen peitetoiminta pitää sallia. Mitä tahansa poliisin valelolitarinkejä ei kuitenkaan saa perustaa - kahdestakin syystä: ensinnäkään hyväkään tarkoitus ei oikeuta mitä tahansa hölmöilyä netissä. Toisekseen, en vähääkään epäile, etteikö joillakin poliiseillakin olisi pedofiilisia taipumuksia. Ei heidänkään tarvitse päästä tyydyttämään taipumustaan lainvalvonnan verukkeella. Sitten on vielä sellainenkin seikka, että ei sinne poliisilaitokselle varmaankaan ole syytä marssittaa kuultavaksi jokaista aikuista, joka juttelee alle 16-vuotiaan kanssa. Rikosepäily ei käsittääkseni voi perustua kovin vähäisiin aiheisiin. Pitää olla epäilys siitä, ketä ja milloin joku on käyttänyt hyväkseen. Siispä tämäkin toiminta pitäisi aloittaa harkiten ja tutkaillen, millaisia tuloksia toiminta tuottaa.
Muutoin olen sitä mieltä, että poliisi saisi toisinaan olla ihan näkyvästikin läsnä esimerkiksi juuri chateissa. Vaan mitäpä poliisilta ei nykyään pyydettäisi ja vaadittaisi. - Haluan tässä nyt tuoda esiin erään seikan, josta ei ole suoraan kaiketi mainittu: kuolinpesä pitää hakea konkurssiin. Hakemus tehdään käräjäoikeudelle. Kun siis velkaisista vanhemmista aika jättää, tämä seikka pitää tietää ja hoitaa aktiivisesti. Jos asialle ei itse (tai perintöä hoitavan lakimiehen avulla) tee mitään, velat periytyvät. Arvelen, että tämä kannattaa huomioida siinäkin tapauksessa, että vanhemmat ovat päätyneet oikeuden päätöksellä perintään, mutta perintä on määrävuosien kuluttua päättynyt. Käsittääkseni järjestys on sellainen, että vaikka perintä päättyisi, velka on kuitenkin voimassa velallisen kuolemaan ja kuolinpesän konkurssiin asti. Huolestunut_nuori, muista olla tässä asiassa tarkkana sitten aikanaan!
Ja muutoinpa toivotan reippaita vuosia. Olet vielä nuori, joten ei muuta kuin ammatin hankintaan jaksamisesi mukaan! Pistä rima korkealle, mutta tavoittele sitä kohtuullisin osatavoittein. Vaikutat fiksulta, joten sinun kannattaa odottaa elämältä myös paljon hyvää. - "Minä sain tietää 15-vuotispäivänäni ensimmäisen kerran sisareltani rikoslain olemassaolosta, niin että jotenkin sisäistin sen merkityksen, vaikka siihen meni vielä vuosikymmeniä ennenkuin täysin käsitin esimerkiksi kansalaiselle kuuluvat perusoikeudet. Elettiin aika lailla sukuyhteisössä silloin, ja onhan se vaikutus edelleenkin nähtävissä työelämässä ja muualla, suhteilla mennään vielä meillä."
Nyt tekisi jo mieleni kysyä, että missä ja milloin sinä olet kasvanut, ja mahdoitko käydä koulussakaan? - Älkää ihmiset jaksako jaella noita patenntivastauksia mutkikkaisiin ongelmiin. Syyllistellään liian helposta periksiantamisesta ja itsesäälistä. Mihin tahansa asiaan tarjotaan ratkaisuksi itsetuntoa unohtaen autuaasti, ettei itsetunto tarkoita kylmää kovapintaisuutta. Siihen kuuluu myös realistisuus, ja realisti tunnistaa ja myöntää huonotkin piirteensä.
Olen kuullut ihmisten arvostavan sisäistä kauneutta ja toisaalta uskovan senkin, että ensitapaamisella lyhyessä hetkessä ventovieraan ihmisen persoonasta tehdään oikeita päätelmiä. Näiden enemmän tai vähemmän ristiriitaisten lauselmien perusteella esitän kaksi aavistustani: sisäistä kauneutta sanotaan arvostettavan, koska sillä pyritään osoittamaan omaa, korkeaa moraalia. Toisaalta väite voi pitää paikkansa siinä mielessä, että sisäistä kauneutta arvostetaan, kunhan se tulee esille - jos tulee. Ulkonäköä tai ehkä pikemminkin olemusta ylipäätään arvostetaan ja sen perusteella tehdään nopeasti pitkälle meneviä johtopäätöksiä. On siis helppo väittää arvostavansa jotakin mystistä sisäistä kauneutta tai persoonaa sillä arvostustaan ei lopulta tarvitse osoittaa kuin harvoin.
Minäkin olin nuorena samassa asemassa: naiset eivät kiinostuneet minusta. Sitten muutin pienelle paikkakunnalle, josta ikäiseni nuoret aikuiset miehet olivat pääosin muuttaneet pois. Jäljellejääneistä monet olivat alkoholisoituneita jo nuorena tai painiskelivat muissa seurustelun kannalta vakavissa ongelmissa. Yks kaks huomasin, että minulla oli vallan valtava kysyntä sen ikäisten nuorten naisten keskuudessa, jotka pian olivat lähdössä opiskelemaan. Yllättäen myös jotkut jo opintonsa suorittaneet ja paikkakunnalla työssä olevat naiset osoittivat melko avointa mielenkiintoa. Tähän perustuen kehtaan väittää, että olosuhteillakin on merkityksensä.
Yllä nimimerkki syksynkaipuu on huolestunut klikkiytymisestä. Oma näkemykseni on pikemminkin päinvastainen. Kun piirien laitamille ilmenee uusi mies, joka ei ole kävelevä ongelmapesä, niin monetkin naiset voivat innostua.
Aloittajalle ehdotan, että muuta toimintatapojasi, jos mahdollista. Luja tahto vie vaikka läpi harmaan kiven, mutta kiven voi kiertääkin päästäkseen sen toiselle puolen. Turhautuminen on sen merkki, ettei enää usko toimintatapansa tuottavan tulosta. Minusta tuo koskee parisuhteen etsintää, työnhakua, siivousta, maalinpoistoa, tiskaamista, lastenkasvatusta tai aivan mitä tahansa toimintaa, joka vaatii vähänkin kärsivällisyyttä.
En usko yllä mainittuihin muuttumisiin ekstro- tai introvertiksi sinällään. Pikemminkin näen asian kokemukseni perusteella niin, että kannattaa mennä ihmisten pariin tekemään sitä, missä on hyvä. Ravintoloissa kaikki osaavat juopua ja puhua joutavia. Niin muodoin ulkonäkö nousee siellä erottavaksi tekijäksi. Tokihan sielläki voi yrittää menestyä esimerkiksi poikkeavalla pukeutumisella. itse olen huomannut, että kun tekee ihmisten parissa sitä, missä on hyvä ja lahjakas, saavuttaa muun muassa sosiaalista hyväksyntää. Se juuri on sitä oman itsensä myönteistä esilletuomista. Ja se kaiketi myös on sitä ulospäinsuuntauneisuuden rakentamista. Kolkoksi tosiasiaksi jää se, että mikään konsti ei takaa täydellistä menestystä. Pieleen voi mennä kovakin työ. Varmaa on vain se, että yrittämättä ei onnistuta ja jääräpäisyys tuo helpostikin panokseen nähden laihan tuloksen. - Aika kultaa muistot, mutta tässä:
Vielä 80-luvun alussa, jolloin itse lähentelin murrosikää, ydinsota oli ihan aktuaali pelko. Siitä puhuttiin ja ymmärrettiin, että Suomi on niin lähellä Neuvostoliittoa, että kyllä täälläkin flätisee, jos alkaa tapahtua. Toisaalta asia oli (ja on) niin järkyttävä, että useimmat sulkivat sen arkiajattelunsa ulkopuolelle. Ja mitäpä suoranainen kauhu olisi auttanutkaan? Sanoisin silti, että kyllä ydinkonfliktin pelko jollakin tapaa varjosti nuoruuttani.
80-luvulla eräs kymmenkunta vuotta vanhempi partiokaverini sanoi, että siitä ei yksityisen ihmisen elämä keskimäärin parane. Minusta hän oli oikeassa. Silloin koulutuksella sai töitä suhteellisen varmasti. Kunhan nyt sai johonkin firmaan tai laitokseen luotua suhteet, niin ajan mittaan sieltä näytti saavan vähitellen paranevia hommia. Sitä minäkin odotin, vaan toisin kävi.
Kaikkineen ilmapiiri oli toisenlainen. Tottahan silloinkin oli ylpeitä juppeja ja kilpailua ja kateutta, mutta kuitenkin oli olemassa myös jonkinmoinen yhteisyyden henki. Kaikkien ei odotettu suoriutuvan ihan kaikeista omin avuin, vaan esimerkiksi järjestöt hankkivat jäsentensä voimin niitä asioita, joita ne nykyään hankkivat sponsorirahalla. YYA-sopimus oli paitsi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perusta, myös naapureiden ja tuttavien ystävyyden lähtökohta. Nykyään tuntuu, että naapurussuhteetkin perustuvat kilpailuun ja toisille esitettyin pyyteisiin ja vaatimuksiin.
Samoin 80-lukuun kuului lasten ja nuorten vapaus. Jos nykyään onkin leluja, niin toisaalta vanhemmat näyttävät säätelevän paljon entistä tiukemmin lastensa liikkumavapautta. Ehkä minä sitten menin tärviölle siksi, että olin jo ensimmäiseltä luokalta lähtien iltapäivät ilman valvontaa, koska muu perhe oli töissä ja lukiossa. Liikuin kaveripiirini kanssa omine nokkinemme monien kilometrien säteellä kotoa. Iltapäivien tunteina leikittiin ja pelattiin vaihtelevan kokoisissa ryhmissä omaehtoisesti. Tästä edettiin sujuvasti varhaisnuoruuden ryhmäikään, jolloin pihapiirin ja lähiaulueen tytöt ja pojat alkoivat vähitellen lähentyä toisiaan myös muutoin kuin leikkikavereina. Sanoisin, että sen mahdollisti vapaus ja se, että media ei syöttänyt nykyiseen tapaan malleja siitä, miten tyttöjen ja poikien pitää toisiinsa tutustua. Kärjistäen: silloin saattoi useinkin nähdä yli 12-vuotiaita tyttöjä, joiden hiuksia ei ollut värjätty. Ja kun ei ollut nettiä, niin tuttavapiiri oli fyysistä lähipiiriä. Vanhemmatkin tiesivät, keiden kanssa lapset aikaansa kuluttavat.
Lasten ja nuorten harrastaminenkin oli jotenkin omaehtoisempaa. Vanhemmat eivät kiikuttaneet lapsia joka harrastukseen, vaan niihin kuljettiin omatoimisesti kävellen, fillarilla tai bussilla. Tottahan niitä kyytejäkin sai, ja koska perheessämme ei ollut autoa, niin aika usein jonkun kaverin isä tai äiti kuljetti minut autolla kotiin erityisesti raskaiden leirien ja purjehdusten jälkeen. Toisaalta, muistanpa niitäkin sunnuntai-iltapäiviä, kun retken jälkeen keskustassa totesin, että kotiin menee bussi vasta tunnin päästä. Otin sen 15 - 20 kiloa painavan rinkkani tai varustelaukkuni kantoon ja kävelin reissun viimeiset kolme ja puoli kilometriä kotiin. Yhtäältä olin ylpeä jaksamisestani, toisaalta, kyllä se joskus myös pänni, kun oikein väsytti.
Yllä joku kirjoittaa, ettei vertailu kannata, kun aika on niin erilainen. Minusta vertailu kannattaa juuri siksi. Mennyttä ei saa takaisin, mutta ei niinkään saa mennä päättelemään, että nykyinen elämänmeno on jokin taivaasta tipahtanut tosiasia. Kyllä me ihmiset pystymme vaikuttamaan nuorisomme arkeen. En väitä, että se on helppoa, mutta me aikuiset voisimme esimerkiksi antaa hiukan rakentavampia esimerkkejä kuin tosi-tv-tyyliset elämän karsintakisat, jatkuva suuruudenhulluus, toimivan ja tuottavan työelämän muuttaminen yksien toimettomuudeksi ja toisten hikipajoiksi jne. Mahdollisuudet on, tahtoa näemmä ei. - Tuohon laitettuun prätkään voisi verrata omaa paattiani. Koska joku sen on kuitenkin pistänyt saaristossa merkille, niin kerronpa vain, että ulkonäöltään toista samanlaista ei ole. Monet tykkäävät siitä, ja ne jotka eivät, ovat kohteliaasti kommentoimatta. Mutta juttukavereita tosiaan tapaa löytyä. Ihmiset tulevat kyselemään veneestäni, ja se on minusta myös veneilykulttuuria. Yhteinen harrastus yhdistää ja tarjoaa aiheen, jonka varassa keskustelu jatkuu toisinaan pitkäänkin, kunnes päätyy toiseen aiheeseen ja polveilee ties minne.
Mutta kulttuurin määritelmän ympärillä tämän keskustelun ydin mielestäni on. Ja kun tällaisissa asioissa pakkaa vallitsemaan määrittelyn vapaus - jolloin siis keskustelu siirtyy määritelmän perusteisiin - päädytään jonnekin kulttuurintutkimuksen, filosofian ja kenties kielitieteidenkin syövereihin. Ja se on kyllä sellainen suo, että rämpiminen ei maksa vaivaa. - No nytpä herää epäilys, että kaikki ei ole ihan kunnossa.
1) Onko purjeessa ratsastajat vai syötetäänkö etuliikki uraan. Jos on ratsastajat, kannattaa tarkastaa niiden kunto. Jos liikkiura, niin sitten tietenkin katsastetaan liikkiköyden ja -uran kunto. Liikkiköyttä voi voidella hieromalla kynttilää siihen pintaan.
2) Ovatko vinssit huollettu. Ne nimittäin pakkaavat jäykistymään aikain kuluessa. Avaaminen, puhdistus, voitelu ja kokoaminen ei ole suuren suuri työ.
3) Sitten on toki sekin mahdollisuus, että nostimet kohtaavat muita vastuksia matkalla. En tiedä, millaista ahdistusta mastonhuipun mahdollisesti juuttuneet pylpyrät aiheuttavat, mutta ehkä nekin voivat olla rikkoina rokassa. - Krapulapäivän aatto? =)
- Osin tilanne taitaa olla se, että töitä olisi, mutta ei palkanmaksuhalua tai -kykyä. Orjatyövoimaa on saatavilla ja epäilemättä monet yritykset toimivat tuottavuuden rajoilla, vaikka kaikki mahdolliset kustannukset on jo karsittu.
Sitten on aloja, joilla näyttää olevan työvoiman tarvis, mutta työllistymisen esteeksi muodostuu alan joustamattomuus. Esimerkiksi erilaisia opettajan töitä näkyy aika ajoin olevan pitkinä listoina te-toimiston sivuilla. Alalta poistuu koulutettua väkeä, mutta kriteerit täyttävää uutta väkeä lienee vaikea saada. Osittain arvelen, että kyse on opettajien ylenpalttisesta tarpeesta varjella omaa ammattiaan. Opetustyö ei toki ole helppoa, eivätkä kaikki siihen sopeudu. Siitä huolimatta moni koulutettu työtön voisi menestyä opettajana - ja uksoakseni melko vähällä lisäkoulutuksella. Ei kai opettajan työkään NIIN ihmeellistä ole, etteikö sitä voisi oppia nopeamminkin kuin kuluttelemalla aikaansa polttopallo- ja pitsinnypläystied... anteeksi, kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Surullista tässä opettajien uskossa oman koulutuksensa välttämättömyyteen on se, että opettajat kuuluvat voivan melko huonosti hommissaan. Varmasti kyse on työn raskaudesta, mutta kyse on myös opettajien omasta tyhmyydestä. Opettajathan pakkaavat olemaan entisiä menestyneitä ja motivoituneita koululaisia. Työssään he sitten kohtaavat innokkaiden lisäksi tavalliset ja ongelmoivat nuoret. Jotkut opettajat näyttävät menestyvän, toisilla on ylipääsemättömiä vaikeuksia.
Entäs merimiehet? Palkka on pieni, mutta monet haluavat merille töihin, koska viihtyvät merellä ja jostakin persoonaan liittyvästä syystä tykkäävät olla laivan pienoisyhteiskunnassa. Tunnen joitakin merimiehiä. Jotkut seilaavat kone- tai kansimiehistössä, toiset taas päällystössä. Monilla kuuluu olevan erilaisia riippuvuusongelmia. Alkoholismi painaa, samoin erilaiset sosiaaliset ongelmat, jotka aiheutuvat työn jaksottaisesta luonteesta. Merille päästäkseen pitää läpäistä lääkärintarkastus. Fyysisen terveyden lisäksi tutkaillaan mielenterveyttkäkin. Lopputulos: juopot saavat seilata, mutta jos terveyshistoriasta löytyy edes epäilys jostakin mielialahäiriöstä, innokaskin pyrkijä jää rannalle. Tässäkin on kyse joustamattomuudesta. Ennenhän merille pääsi lähes kuka vain, ja ne jäivät ammattiin, jotka viihtyivät ja pärjäsivät. Epäsopivimmat jäivät laivasta jo ensimmäisen reissun jälkeen.
Edelleen: ylikoulutetut. Minä olen pitkälle koulutettu. Tutkintoni vastaa lääkärin perustutkintoa, vaikka ala on eri. Olen aikaisemminkin kelpuuttanut ihan tavallisia töitä. Siitä huolimatta saan varsin usein kuulla olevani ylikoulutettu. Taas on kyse joustamattomuudesta. Minua ei ole edes haluttu kuunnella, kun olen yrittänyt kertoa, että kyllä minulle kelpaa vähemmän haastavakin työ. Kyse on pikemminkin työn itsenäisyydestä ja vaihtelevuudesta. Kannan mieluiten itse vastuun työstäni ja sopeudun verrattain huonosti siihen, että joku pomoksi ylennetty kyttää jokaista kädenliikettäni. Mutta kieltämättä hyvä, jos joku rekrytoija on oivaltanut, että minusta ei tule hyvää työntekijää siivous- tai hampurilaisfirmaan.
Viime vuosikymmenet olemme uskoneet koulutuksen ja psykologisen testaamiseen ilosanomaan. Lopputuloksena meillä on joustamattomat työmarkkinat. Suojatyöpaikastaan nauttivat viranhaltijat vahtivat tonttiaan työkykynsäkin (!) uhalla. Joillakin aloilla taas siedetään perinteisiä ongelmia, vaikka jokin muu ongelma voisi olla vähäisempi ja helpommin siedettävä. Maalais- tai merimiesjärki on ulkoistettu teoreetikoille, jotka eivät seitsemän vuotta täytettyään tehnyt välttämättä missään muualla kuin kouluissa mitään varteenotettavaa.
En usko, että joustavuuden lisääminen poistaisi työttömyyttä, mutta ehkä se olisi yksi keino puuttua ongelmaan. Todellisuudessa mikään ei tule muuttumaan lähiaikoina. Todella päteviin toimiin ruvetaan vasta, kun riittävän korkeassa asemassa olevat tuntevat henkilökohtaisesti asemansa jotenkin uhatuksi. Se taas ei vaikuta minusta todennäköiseltä niin kauan kuin työnantaja toisensa jälkeen katsoo viisaammaksi lopettaa toimintansa tai muuttaa muualle. Jos ei pärjää, suljetaan firma. Viimeinen lähtijä sammuttaa valot!
Itse olen työtön, koska olen väärin ja liian pitkälle koulutettu ja lisäksi en ole hyvä tyyppi. En ole tiimityöskentelijä enkä oikein sopeudu kyykytettäväksikään. Edessä lienee jonkinlainen yrittäminen tai itsenäinen elinkeinonharjoittaminen. Ala vain ei ole vielä tiedossa. - Suurin osa kuljettajista on mielestään muita taitavampia ja turvallisempia. Yleiset nopeusrajoitukset ovat olleet käytössä nyt noin 40 vuotta. Samojen vuosien aikana valvonta on kiristynyt muutenkin. Toisaalta, myös tiestö on kehittynyt. Ajoneuvojen määrä on noussut huimasti ja käsittääkseni myös yksittäisten kuljettajien ajesuoritteet ovat kasvaneet. Liikennekuolemien määrä on pudonnut kolmannekseen siitä, mitä ne olivat 1970-luvun alussa.
Ihmiselämän arvo on määrittelemätön, mutta jotta asiaa voitaisiin laskennallisesti perustella, liikennesuunnittelussa käytetään arvotetaan kuolema miljoonan, parin arvoiseksi. Päättäjille asia voidaan siis esittää niin, että tiukka liikennekuri tuo vuodessa noin miljardin euron säästöt.
Ihmiselämän hinta on tietenkin keskustelunvarainen juttu. Jos minä kuolen, niin paskaakos siitä, jos tasavallan presidentti kuolee, pelkät hautajaiset maksavat enemmän kuin minä eläissäni näen rahaa.
Tutkimukset kaikista mahdollisista yksityiskohdista eivät ole päätöksen teon kannalta kiinnostavia. Jos lainsäätäjät ja maan hallinto näkee, että aikaisempien toimien linja on tuottanut toivotun tuloksen, miksi sitä pitäisi muuttaa.
Näyttää olevan niin, että onnettomuuteen joutuvat todennäköisimmin ne, joilla on riskinottoa suosivat asenteet, siis ne jotka ajavat ylinopeutta, ilman turvavyötä, humalassa tms. Jos siis on kovasti sitä mieltä, että omat taidot riittävät vaikka millaiseen ajotapaan niin millä tavoin jotkut ajaisivatkaan? Moniko riskiasenteinen kuljettaja pääsisi päiviltään tai tappaisi jonkun muun? Luulen, että harvempi riskikuski tajuaa omaa onnettomuusalttiuttaan, ennen kuin jotakin tosiaan tapahtuu.
Britanniassa kameratolpista luovuttiin. Päätöksen vaikutusta liikenneturvallisuuteen en tiedä, enkä ihmettele, jos paikalliset viranomaiset eivät siitä erityisesti halua puhua. Jos turvallisuus huononi, päätös osoittautui vääräksi, jos se ei muuttunut, osoittautuisi, että jossakin vaiheessa tehtiin väärä päätös. Kamerat poistettiin, koska niitä tärveltiin jatkuvasti.
Kaikista luettelemistani seikoista huolimatta minäkin pidän sitä vääränä ja epäreiluna lähtökohtana, että kamerat ovat siellä valtion tulonlähteinä. Seuraamusten tarkoitus ei ole rahoittaa valtion toimintaa. Ja lisäksi rahankeruu valvonnan motiivina ei ole omiaan kohottamaan ihmisten omaa vastuullisuutta. Sama koskee minusta myös nopeusrajoituksia joissain tilanteissa. Pääsääntöisesti minulle piisaavat nuo satasen rajoitukset, mutta kurjimmillaan tasaista, leveää ja kuivaa tietä joutuu köröttelemään kahdeksaakymppiä tunnista toiseen. Johan siinä se tylsyys vie ajatukset pois ajamisesta. - Juu. Lättäpääriki tms. on aerodynaamisesti varmaankin paree kuin perinteinen, kolmikulmainen purje. Kapea huippukulma yhdistettynä maston huipussa olevaan antennien ja antureiden hässäkkään lienee lähinnä tehokas pyörteiden aiheuttaja.
Mainitsin aikaisemmin tuon kahveli-ison esimerkkinä käyttökelpoisesta seilistä silloin, kun ei edes oleteta virtauksen seuraavan purjeen alahanganpuoleista pintaa. Flat top ei tässä mielessä ole ollenkaan sama asia. Siinähän ideana on käsittääkseni jättää pois se joutilas ylin kärki purjeesta. Kärkipyörrekin varmasti muuttuu toisenlaiseksi. Näemmeköhän lopulta jotakin liikennelentokoneiden wingletien tapaisia rakennelmia purjeveneiden rikeissä?
Jokohan tämä keskustelu karkasi liian kauas alkuperäisestä aiheesta? Väitehän kuului, että jos pursi kallistuu enemmän kuin perhe sietää jo 7 - 8 m/s tuulessa, se on ylirikattu... Tekisi mieleni sanoa, että näistä seikoista on puhuttu hiukan toisessa mielessä, nimittäin purjeveneen koneella kuljettamista kritisoitaessa...
Mutta katsotaan: kun tuulee alle 4 m/s, paattia vie naftapasaati. Kun tuulee 7 - 8 m/s, tuulee liikaa, koska tutti- tai kaljapullo ei enää pysy pöydällä pystyssä. Kun tuuli on vastainen, kuten se tuntuisi lähes puolet veneilyyn käytetystä ajasta olevan, ei taaskaan voi purjehtia. Onko nyt siis niin, että perhepurtta käytetään seilaamiseen, kun tuuli on 4 - 8 m/s, eikä vastainen? - Jospa kertoisit kokeeksi täällä sen purjetunnuksen. Ehkä joku sellainenkin tätä palstaa yhä seuraa, joka myös ihan oikeasti purjehtii.
- Yllättävän yhtenäinen veneilykulttuuri on olemassa. Se muodostuu niistä toiminnoista, tavoista, ajattelumalleista jne, jonka erilaiset veneilijät muodostavat. Veneilykulttuuria on yksinkertaisimmillaan esimerkiksi se, että valtaosa purjeveneistä on valkoisia ja melkoinen osa uusista moottoriveneistä on väriltään sinivalkoisia.
Veneilykulttuuria on myös se, että vierassatamassa autetaan, kun viereinen vene kiinnittyy tai irrottautuu. Kyse on avuliaisuudesta ja siitä yksinkertaisesta asiasta, että auttamalla toinen toistaan vältetään vahinkojen syntymistä.
Veneilykulttuuria on sekin vanha sanonta, että 70 prosenttia hukkuneista on miehiä. 70% hukkuneista miehistä oli humalassa. 70% humalassa hukkuneista kuoli sepalus auki. 70% heistä taas hukkui pudottuaan pienveneestä. Kuten jokainen järjen ihminen oivaltaa, prosenttiluvut eivät ole mitään tilastolllisia totuuksia vaan ne vain osoittavat vaarallisia tapoja.
Edelleen suomalaista veneilykulttuuria on vaikka se, että soudetaan perse edellä. Jossain päin maailmaa mielummin melotaan, ja vieläpä nenä menosuuntaan.
Veneilykulttuuria on se, että osataan paalusolmu ja pari muuta tapaa väännellä köysi mutkalle, tunnetaan merimerkit ja -kartat ja säädösten pääkohdat. Veneilykulttuuria on sekin, että jonkun muun omistamilla vesialueilla saa liikkua vapaasti ja toisten omistamiin rantoihinkin saa kiinnittyä tietyin ehdoin. Modernia veneilykulttuuria on se, että ei enää kuseskella partaan yli - ei ainakaan vilkkailla väylillä tai toisten kesämökkien edustalla. Ennenhän joka kolmas vene tuli vastaan jonkun miehistönjäsenen henkilökohtainen pilssipumppu aktiivisena.
Veneilykulttuuria on myös se, että Suomi24:n palstalla provosoidaan ja kirjoitellaan asiallisesti, mutta vesillä useimmiten käyttäydytään asiallisesti.
Viime kädessä kyse on kulttuurin määritelmästä. Siihen en rupea enempää, koska saan kiistellä yksinäni. - No valitettavasti on myös Merikarhujen havaittu käyttäytyvän huonosti. Ja mitä tulee tuohon varallisuuteen, niin sen lähteethän voivat olla joko kunnialliset, tai sitten ei...
- Juu. Ljungström-riki on tuttu. Jo mainitsemani Lönngren käytti hiukan vastaavaa Go 5 -pikkupurressaan, tosin siinä on vain yksi purje.
Onkohan Ljungströmin riki liian yksinkertainen, vai mistä kiikastaa, kun sitä ei käytetä? Tokihan se mietityttää, että kestääkö tukematon masto ja onko kaksinkertainen seili tehokas kevyellä tuulella jne. Mainittu Ljungströmhän oli ruotsin Lönngren, jonka paatit todellakin erottuvat muotoilullaan. Ajankohta tosin oli paljon varhaisempi.
Mutta juu... ikiaikaisen 3/4-rikini kanssa ajattelin huomenna lähteä luovimaan saariston sokkeloihin. Repimään genoan skuuttia kämmenet hellinä. Luovimisen vielä siedän, mutta iän myötä olen alkanut ajatella, että mitä vähemmän paatissa on naruja, joita pitää kiskoa, sitä mukavampi se on. Nuorena minäkin halusin insinööriksi ja tykkäsin siitä, että oli paljon liikkuvia osia. Sittemmin ne ovat osoittautuneet vaivalloisiksi käyttää ja huoltoa vaativiksi... - Luovimisesta ja hiukan muusta...
Nykyiset rikit ovat suunniteltu suhteellisen pienelle kohtauskulmalle. Suomeksi: ne ovat tehokkaimmillaan luovittaessa tai eivät ainakaan myötäisillä tuulensuunnilla. Avotuulia varten on sitten spinnuja ja genaakkereita ja köyd-ziiroita tai sitten vain tyydytään lillumaan hissukseen. Kun luoviminen kuitenkin on raskasta, niin miksi hitossa näitä bermudarikejä kuitenkin hankitaan ja tehdään? Käypi mielessäni, että käyttökelpoisin riki olisi jokin semmoinen, jossa on yhteensä enintään kaksi rullailtavaa seiliä, ei puomia eikä juuri muitakaan seikkoja, jotka sattuvat osuessaan päähän tai edellyttävät poistumista sitloodasta silloin kun kannella on kenkku olla. Lisäksi seilien muoto voisi olla jotakin toista, kuin ne ovat nyt. Nämä meidän kolmion malliset purjeemme ovat verrattain tehokkaita, kun toimivat edes jotenkin siipiprofiilin tavoin. Sen sijaan myötäisessä, jolloin ne toimivat lähinnä mahdollisimman epävirtaviivaisina pusseina, kapeat kulmat ovat tehottomia. Perinteinen kahveli-iso, vaikka muutoin onkin työläs ja hankala, on tehokas myötätuulessa.
Reivikynnys, ylirikaus jne... alkavat olla asioita, jotka pitäisi ylipäätään pistää hetkeksi syrjään ja miettiä koko juttu uudelleen. Pitää pohtia, mihin ja kuinka ihmiset paattejaan käyttävät. G-C Lönngren tällaista lähestymistä kokeili takavuosikymmeninä ja saavuttikin jonkinmoista menestystä. Hänen purtensa jakoivat käsityksiä ja tekevät niin yhä, mutta jotakin vastaavaa taitaisi olla aika tehdä. Oma näkemykseni on, että perheveneiden rungot ovat kyllä kehittyneet (tai ainakin leventyneet), mutta rikiratkaisuissa ollaan yhä siinä tilanteessa, johon 90-luvun taitteessa päädyttiin. Paitsi että alan kohta kyörätä Ruotsista vanhoja kuitupaatteja niille, jotka ehdoin tahdoin haluavat maksaa niistä paljon, taidan perustaa suunnittelutoimiston :D - Olin töissä eräässä turistikohteessa täällä kotiseudulla. Työni oli erittäin likaista, raskasta ja muutenkin fyysisesti vaativaa. Eräänä päivänä siinä pihamaalla tättäili ultramuodikas venäläinen teinityttö. Ja oikein kaunis hän olikin. Erittäinkin hänen farkkunsa saivat minut riemastumaan. Ne olivat aivan saman näköiset kuin minun tervan, maalien, konerasvan ja herra ties minkä söhryn tahrimat työhousuni. Hiukan kireämmät vain. Olisi ehkä pitänyt käydä jututtamassa häntä ja vertailemassa vaatetusta. Valitettavasti en kuitenkaan kokenut olevani edustuskunnossa muutoin kuin housujen osalta :D
- Kansainvälistä käytäntöä en tiedä. Surffailin kuitenkin Finlexissä, ja jotakin löytyi:
Voisin kuitenkin kuvitella, että Suomen merilaki on edes jotensakin samoilla linjoilla muiden valtioiden lainsäädännön kanssa.
Merilain 3 luku näyttää säätelevän meripanttioikeutta, jossa luetellaan erinäisiä tapahtumia, joiden perusteella alus voi päätyä pantiksi, kunnes pelastajalle tms. koituneet kulut on maksettu. Panttioikeus jatkuu lain mukaan yhden vuoden. En lukenut koko tekstiä pilkun tarkasti, mutta hinausköyden omistajan vaikutuksesta meripanttioikeuden syntyyn en nähnyt sanaakaan.
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940674
Lakimiesten aivotyö vaikuttaa minusta erittäin mystiseltä, joten enpä uskalla väittää mitään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että meripanttioikeuden perusteella voi vaatia kohtuullista kulukorvausta, jonka pantiksi pelastamansa aluksen voi pidättää itsellään. Jos siis havaitsee ruotsinlaivalla olevan konerikon, vie soutuveneellä siihen köyden ja onnistuu sillä hinaamaan sen mökkirantaansa, ei ole hankkinut laivaa omakseen eikä oikeus varmastikaan tuomitse laivan omistajaa tai päällikköä satojen miljoonien eurojen korvauksiin. Kuinka tylsää! - Jotensakin samansuuntaisen havannon olen tehnyt minäkin. Sen sijaan väylillä on tuntunut olevan kovin hiljaista vähänkin etäämmällä suuremmista kaupungeista. Tosin olen tänä suvena seilaillut pohjoisella saaristomerellä, joka ei ennenkään ole ollut erityisen ruuhkainen, eivätkä säätkään ole erityisesti suosineet.
Olen usein pohdiskellut, että suomalaisen lomapursi olisi lähinnä jokin nauticat-tyyppinen peli. Kun ei luovita, toivotaan vakautta ja tilaa (lienevätkö NC:t erityisen tilavia nykykäsityksen mukaan?) ja halutaan veneessä olevan kaikenlaisia mukavuuksia, niin suorituskyky purjein alkaa olla sivuseikka. Näyttäisi riittävän, kun suotuisissa oloissa saadaan tovi nauttia moottorittomasta etenemisestä. Lisäksi Nauticatit ja vastaavat kyllä seilaavat, mutta kevyet tuulet eivät ole niiden alaa. Väliäkö sillä? En ole tänä suvena käynyt kertaakaan vesillä, ettei olisi tuullut jossakin vaiheessa vähintään 8 m/s.
Mutta tosiaan, ehkä ihmiset taas haluavat nauttia purjehtimisesta. Minua se ilahduttaa, vaikka olen myös sitä mieltä, että kukin tehköön veneellään mitä lystää. Kuitenkin suon jonkinlaista arvostusta perhemiehistölle, joka kuljettaa venettään yhdessä purjehtien. Vaatii se kuitenkin enemmän kuin se, että kone vie, autopilotti ohjaa ja perheenisä päivystää jossakin paatin peräpään tietämillä.
Hyvää jatkoa itse kunkin kaudelle! Kunhan itse paranen ja saan työntöluukun kuntoon, palajan minäkin saaristoon =)