Tänään 2.2.2017 oli ADHD:stä hyvä juttu Hesarissa. Lukekaa ja kommentoikaa!
Kyseinen nainen sai diagnoosin "vasta" 38-vuotiaana, itse olin useamman vuoden yli viidenkymmenen. Sama lääkäri, joka jutussa mainittiin. Itselläni on ollut koko eliniän kestänyt ahdistus, hyvin voimakas, ADHD-lääkkeet eivät minulla purreet, lääkäri arveli ahdistuksen vievän niistä tehon. Liitännäissairaus se ahdistus ja sitä yritettiin hoitaa vuosikymmeniä tuloksetta.
Kouluaikana kukaan ei kiinnittänyt huomiota oppimisvaikeuksiini ja minulta meni 20 vuotta hukkaan, jutun naiselta vain 10. Lisäksi hänellä oli kannustavia läheisiä ja ystäviä. Minulla ei ollut kumpiakaan, pakotettiin pysymään paikallaan, raahattiin kirkkoon, puhua ei saanut, itsensä esilletuominen oli kai jotain syntiä. No ei minulla mitään perhettä ollutkaan, isästä ei tietoa ja äiti oli mitä oli ja jätti minut omalle äidilleen, joka vain haukkui ja tyrkytti sitä uskontoa.
Oloni alkoi hieman helpottua, kun jätin kolmekymppisenä taloudellista syistä opinnot kesken ja menin pysyvämmin työelämään. Olen elämäni aikana toiminut useilla aloilla ja ammateissa, opetellut aina uutta ja uutta itse työssä, en minkään kirjojen tai papereiden kanssa. Paperit ovat minulle kauhistus. Viimeisimmässä työpaikassani käytin pelkkää kannettavaa tietokonetta, minulla ei ollut paperin paperia, ei mappeja joita muilla oli kaapit pullollaan.
Työelämässä olin vajaat pari vuotta yli alimman eläkeiän, olisin vieläkin, jos työ ei olisi ihan muista syistä kuin iästäni johtuen päättynyt. Työelämässä löysin vahvuuteni. Olen hyvä esiintyjä, rakastan esiintymistä. Olen hyvä tuottamaan suomen kielellä tekstiä. Lisäksi minulla on soveltuvuuskokeissa todettu erittäin hyvä looginen päättelykyky ja siitähän ei ole haittaa, jos on tietojärjestelmien kanssa tekemisissä.
ADHD:n kanssa elämä on töytäilyä, harha-askelia, ajoittain aivan kamalaa!!!! Ei ihmissuhteita, vain kohtaamisia ja ei minulle paikallaan pysyvä tylsä perhekeskeinen elämä sopinutkaan. Olen muuttanut kymmeniä kertoja. Työpaikkojen määrää en ole kyennyt laskemaan, koska aiemmin oli niin paljon tilapäistöitä eikä niitä näy työeläkeotteella, silloiset karttumarajat koskivat paitsi ikää, myös työsuhteen pituutta.
Hesarin juttu oli hyvä. Mutta miksi ei koskaan kirjoiteta, että sairauden kanssa voi joutua elämään niin että kaikki ei ole happy end kuten siinä jutussa ja vanhoissa saduissa? Ja että elämä voi mennä tavallaan hukkaan, kun se on alusta alkaen yhtä töytäilyä. En haluaisi elää kauhean vanhaksi, koska silloin ei enää ole mitään tulevaisuutta. Minä en vanhoja muistele, vaan suunnittelen koko ajan tulevaa, jota onneksi vielä on harrasteiden muodossa. Ja kun kunto on kohtalainen voi tehdä paljon mukavia asioita. Rahapuoli kyllä on persiistä ja se huolestuttaa.
Kyseinen nainen sai diagnoosin "vasta" 38-vuotiaana, itse olin useamman vuoden yli viidenkymmenen. Sama lääkäri, joka jutussa mainittiin. Itselläni on ollut koko eliniän kestänyt ahdistus, hyvin voimakas, ADHD-lääkkeet eivät minulla purreet, lääkäri arveli ahdistuksen vievän niistä tehon. Liitännäissairaus se ahdistus ja sitä yritettiin hoitaa vuosikymmeniä tuloksetta.
Kouluaikana kukaan ei kiinnittänyt huomiota oppimisvaikeuksiini ja minulta meni 20 vuotta hukkaan, jutun naiselta vain 10. Lisäksi hänellä oli kannustavia läheisiä ja ystäviä. Minulla ei ollut kumpiakaan, pakotettiin pysymään paikallaan, raahattiin kirkkoon, puhua ei saanut, itsensä esilletuominen oli kai jotain syntiä. No ei minulla mitään perhettä ollutkaan, isästä ei tietoa ja äiti oli mitä oli ja jätti minut omalle äidilleen, joka vain haukkui ja tyrkytti sitä uskontoa.
Oloni alkoi hieman helpottua, kun jätin kolmekymppisenä taloudellista syistä opinnot kesken ja menin pysyvämmin työelämään. Olen elämäni aikana toiminut useilla aloilla ja ammateissa, opetellut aina uutta ja uutta itse työssä, en minkään kirjojen tai papereiden kanssa. Paperit ovat minulle kauhistus. Viimeisimmässä työpaikassani käytin pelkkää kannettavaa tietokonetta, minulla ei ollut paperin paperia, ei mappeja joita muilla oli kaapit pullollaan.
Työelämässä olin vajaat pari vuotta yli alimman eläkeiän, olisin vieläkin, jos työ ei olisi ihan muista syistä kuin iästäni johtuen päättynyt. Työelämässä löysin vahvuuteni. Olen hyvä esiintyjä, rakastan esiintymistä. Olen hyvä tuottamaan suomen kielellä tekstiä. Lisäksi minulla on soveltuvuuskokeissa todettu erittäin hyvä looginen päättelykyky ja siitähän ei ole haittaa, jos on tietojärjestelmien kanssa tekemisissä.
ADHD:n kanssa elämä on töytäilyä, harha-askelia, ajoittain aivan kamalaa!!!! Ei ihmissuhteita, vain kohtaamisia ja ei minulle paikallaan pysyvä tylsä perhekeskeinen elämä sopinutkaan. Olen muuttanut kymmeniä kertoja. Työpaikkojen määrää en ole kyennyt laskemaan, koska aiemmin oli niin paljon tilapäistöitä eikä niitä näy työeläkeotteella, silloiset karttumarajat koskivat paitsi ikää, myös työsuhteen pituutta.
Hesarin juttu oli hyvä. Mutta miksi ei koskaan kirjoiteta, että sairauden kanssa voi joutua elämään niin että kaikki ei ole happy end kuten siinä jutussa ja vanhoissa saduissa? Ja että elämä voi mennä tavallaan hukkaan, kun se on alusta alkaen yhtä töytäilyä. En haluaisi elää kauhean vanhaksi, koska silloin ei enää ole mitään tulevaisuutta. Minä en vanhoja muistele, vaan suunnittelen koko ajan tulevaa, jota onneksi vielä on harrasteiden muodossa. Ja kun kunto on kohtalainen voi tehdä paljon mukavia asioita. Rahapuoli kyllä on persiistä ja se huolestuttaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se juttu on vaan tilaajille. Onko sulla laittaa kuvakaappauksia niin pääsee muutkin lukemaan?