Asian tärkeys korostuu vanhemmiten. Kaikki ei ole niinkuin ennen.
Apuvälineiden tarve lisääntyy. Selviytymiskeinojen keksimisen tärkeys korostuu.
Myöskin eri asioista luopuminen tulee ajankohtaiseksi.
Arjen sujuminen on kuitenkin tärkein lähtökohta elämän eteenpäin menemiselle.
Apuvälineiden tarve lisääntyy. Selviytymiskeinojen keksimisen tärkeys korostuu.
Myöskin eri asioista luopuminen tulee ajankohtaiseksi.
Arjen sujuminen on kuitenkin tärkein lähtökohta elämän eteenpäin menemiselle.
Vastaukset 49
Vanhimmat
Näinhän Suomen poliisikin jo on neuvonut.
Suomen poliisi neuvoo: ”helisyttämämällä avainnippua”.
Tämä pätee ja auttaa myös vanhuuteenkin, jos ei ole enää turvallista kotona tai kadulla ?
En ole tuollaiseen neuvoon törmännyt.
Valaisisitko vähän lisää?
Niin kauan kuin suksilla kaaduttuani pääsen ilman apuvoimia ponnistelemaan lumihangesta ylös, pärjään kyllä muutenkin.
Luulisin. Toivoisin. Uskoisin.
Tuo on hyvä kriteeri, sen verran fyysistä ketteryyttä hangesta ylös pääsemiseen tarvitaan.
Jos on pitänyt kunnostaan huolta, liikkunut paljon, eikä ole päästänyt painoa nousemaan liian paljon, on vanhemmitenkin helpompi pärjätä.
Sairaudet tietenkin rajoittavat.
Eilen olin alle kuuskymppisen ystävän kanssa liikkeellä, hänellä on runsaasti ylipainoa, polvissa kulumaa jne.
Hissillä oli mentävä yhden kerrosvälin matkakin, kun ei voi rappuja nousta eikä laskeutua.
Työelämäni oli aikoinaan pelkkää liikuntaa; portaita, katuja, koteja, että nyt tunnen suurta vastenmielisyyttä liikuntaa kohtaan. Ei nappaa, ei sitten millään. Kangistun tähän keinutuoliin♿️
En kaadu suksilla heitin viime keväänä sukset roskiin enkä uusia osta, luulisin, us.....
Mistä moinen päätös?
Itse en kyllä ole hiihtänyt vuosikausiin, etten tiedä, pysyisinkö pystyssäkään.
Kesällä katselin kotipirtin suulissa, että kyllä siellä vanhoja puusuksia ja sauvoja näytti olevan.
Nii sukset olivat pahuksen kuluneet pohjat ettei kunnon luistoa saanut, nuorempa tykkäsin hiihtelemisestä, vieläkin menisi tasaisella järven jäällä mut mäet alkoi hirvittää sitä on muuttunu vähän kömpelöksi, tasapaino ei silleen kuin nuorena, muuten selvinpäin pysyy pystyssä.
Mulle se merkitsee kykyä selviytyä jokapäiväisen elämän askareista ja haasteista: itsestä ja toisista huolehtimisesta, työstä, vapaa-ajasta ja harrastuksista. Hitaammin ja apuvälinein iän karttuessa mutta että selviytyisi kuitenkin.
Tuo Sinun luettelosi on vielä paljon. No hidastunut vähän ole mutta työssä en enää käy, mutta muuten tuo listasi aika hyvin pätee vielä itseenikin.
Lukulaseja tarvitsen.
Minä käyn puolitöissä ainakin ensi kesään saakka ja sitten katsotaan antavatko jatkoa vai pitääkö vielä kokotöihin. Mulla on kaksiteholasit ja ilman niitä en näe luke ollenkaan ja muutoinkin näkö heikko ilman laseja.
Rasittavia harrasteta ei tarvitse olla ja toiista voi huolehtia voimavarojensa mukaisesti.
Nyt, kun 60 täyttyi, olen huomannut, että kaadan laseja tai muita astioita huolimattomuuttani. En katso tarkkaan enkä muutenkaan, joten laseja menee nurin. Toinen toimintakyvyn ongelma on ollut polkupyörän päälle nousu. Tuntuu, että jalka ei meinaa nousta tangon ja satulan yli.
Saapa nähdä (tai ainakin perikunta näkee), miten käy suksilla suihkaistessani. Isoa mäkeä en ole laskenut pariin vuoteen viimeisimmän kaatumisen jälkeen. Onneksi latu menee mäen päällä oikolatuna, joten mäkeä ei tarvitse henkensä uhalla laskea eikä nousta.
Tuon olen myös huomannut, ettei liikkeet ole niin tarkat. Itse huomaan, että tavaroita putoilee useammin käsistä, kun jotain tavoittaa.
Olen huomannut, että tuo jalan nouseminen on useilla ongelma. Velikin jouluna kompastui keittiön maton reunaan ja valitti, kunnei jalka nouse kunnolla.
Niin kauan kuin minulla on jonkinlaista heittäytymistä tilanteisiin tunnen eläväni. Jos alan varmistella joka tekemistä ja asiaa, niin sitten saan olla huolissani. Toki yltiöpäisyyttä ei enää ole.
Vielä sain tänään oliivipurkin auki päästämällä ilmaa sisään. Noita näppi- ja käsivoimia pitäisi aktiivisesti alkaa harjoittamaan.
Kyllä sitä vanhemmiten tulee varovaisemmaksi, muttei kaikkea auta pelkäämäänkään ruveta.
Sinulla tuo asia näyttää olevan kohdallaan.
Itsekin testaan käsivoimiani tuolla purkin aukaisemisella, vielä onnistuu.
Hyvä toimintakyky on tärkeää. Siksipä viime loppukesällä menin jumpparyhmiin.
Läheinen jopa huomasi, että liikkuvuuteni on parantunut. Muutamassa kuukaudessa. Teloinhan minäkin pyörällä kolme vuotta sitten polveni. Mutta kummallista, että varsin iäkkäänä korjaa itse itseään. Työtähän se edellyttää hiukan.
Kappas, vastaukseni on hävinnyt jonnekin, no otetaan uusiksi.
Sait hyvää palautetta läheiseltäsi, se aina kannustaa.
Kyllä keho itseään pyrkii korjaamaan, aina parempi, kun sen eteen myös jotain tekee.
Kyse on lähinnä siitä miten toimintakyky hiipuu.
Hetkittäin ja pysyvämmin.
Käsittääkseni Sinulla on sairauksia, mutta olet sitkeästi toimintakykyä ylläpitänyt.
Kaikille meille ihmisille se aika tulee, että hiipumista tapahtuu. Toisille aiemmin ja toisille myöhemmin.
Sairauksien kanssa on monasti juuri niin, että on parempia päiviä ja sitten taas niitä huonompia.
Pakoputken korroosioni leikattiin 7 vuotta sitten jolloin myös avanneaukko suljettiin 3kk myöhemmin. Pari vuotta myöhemmin lähti ohutsuoli vaeltelemaan vallattomasti ja sen leikkautin Virossa. Revityistä vatsalihaksista huolimatta ne ovat hyvässä kunnossa. Rockia ( dragon flag ), pitkän lankun pitoja varvaspuolilla, leuanvetoja kulmariipunnassa.
Olkapääleikkauksen jälkeen en ole pystynyt tekemään tempauksia.
Samoin, etukyykyt pohjaan ovat mennyttä aikaa.
Vuosi sitten vedin maasta 200kg mutta nykyään olen korkeintaan 180kg:n kunnossa. Toinen polvi ei tykkää mavesta ilman tukea. Kiaken lisäksi vedän ranneremmeillä koska hauraan vanhuksen näpit eivät kestä mainitsemiani painoja.
Paino putoaa hiljalleen koska lihasta katoaa pitkällä tähtäyksellä 860g/vuosi.
Aineenvaihdunta on kunnossa kaikilta osin. Jouluviikolla totesin, että tuhoisinta on pitkäkestoinen, hidas hiipiminen. Se aiheutti lonkan kipuilua. Samat matkat vapaasti kävellen eivät olisi aiheuttaneet mitään.
Mutta tosi on, että 75v ukko hupenee koko ajan.
Jos vetää maasta 180 kg vaikka ranneremmeillä ja polvituella, niin on se aika kova sana. Ei ole minusta siihen. Tempauksia ja etukyykkyjä tuskin enää tarvitaan. Huvetaan täällä vähän nuoremmatkin.
Vaikutat henkilöltä joka ymmärtää kyseistä liikunnan aluetta.
Tempauksen ja pohjakyykyn rajoitukset kuvaavat räjähtävyyden katoamista ja liikkuuden rajoittumista.
Koska intensiivinen kuntoilu on edellytys elämälleni ilman verenpaine- ja kolestrolilääkitystä, määräsi urheilulääkäri minulle geelimuotoiset korvaustestot 10 vuotta sitten.
Olin 6-kymppisenä "uusherännyt" vuosikymmeniä kestäneen rappiokauden jälkeen ja 65v ikäisenä alkoivat saman viikon kyykky- ja maastavetotreenit vaatimaan pitkiä palautuksia.
Testoarvoni olivat viitealueella eikä tk-lekuri ymmärtänyt treenin yhteyttä muuhun terveyteen.
Sidekudokset rappeutuvat nopeammin kuin lihasvoima katoaa. Vaimoni kannustaa minua vilpittömästi harrastuksessani ainakin kahdesta syystä. Jaksan siirrellä huonekalut yms. sekä pysyn kotioloissa täysin raittiina vaikka tissuttelusta ei muuta haittaa olisikaan kuin treenauksen turhuus, suorastaan epäterveellisyys.
Kävin tuossa tuumimaan, että mitkä kolme asiaa olisi tärkeimmät saada sailyttää mahdollisimman myöhään.
Tulin siihen tulokseen, että näkö, liikuntakyky ja järjen valo.
Kyllä sitä pärjää huonommallakin näöllä, kunhan ei muuten ajele puolivaloilla.
Kaikkeen kun ei itse voi vaikuttaa.
Hyvä jos jalka vielä nousee matonreunan päälle ja jos ei, niin matot rullalle ja vintille.
"peppu2"
Minun määritelmäni ovat:
Usko elämään.
Kaihi on jo leikattu.
Raha riittää liikkumiseen, kaikin-puolin.
-
Usko elämään on minulle sitä Jesse-juttua.
Jää-Karhut ovat vain palasia Pähkinästä.
H.
Lisättäköön vielä:
Jos järki menee, ei se koske enää minua.
H.
Toki liikuntakyky on tärkeä, mutta kuitenkin näkö ja järjen valo menee edelle meikäläisellä. Taitaa kuulokin mennä liikuntakyvyn edelle. Pyörätuolissakin voi vielä katsoa läppärin näyttöä ja kuunnella musiikkia.
Parasta olisi, kun loppuisi kerralla vaikka aivoverenvuotoon, ennen puhuttiin verensyöksystä aivoihin. Olen katsellut vaimovainaan äitivainaan kuihtumista Altzheimerin tautiin ja nyt katselen naisystävän samaa sairautta.
Jos pitää kärsiä pitemmän aikaa, niin parasta lienee järjen valon sammuminen mahdollisimman aikaisin.
Järjenvalon sammumisen jälkeenkin, tunne jää. Vaikka ymmärrys asioihin katoaa, reagointi ympäristöön tapahtuu tuntemusten tasolla.
Luonteesta riippuen saattaa läheisen taakka olla ainakin yhtä raskas, kuin sairaan, koska tietää, että suunta on vain alaspäin.
Voin vain voimia Sinulle toivoa elämässä eteenpäin.
Läheisiä ei itselläni ole. Lähin omainen on viranomainen, joka varmaan sitten aikanaan vie minut kuoppaan.
Apulaitteita? Djaa.
4 G puhelin, modeemi, langaton näppäimistö ja hiiri joita lataan kun punainen varoitusvalo syttyy, toki tietokonekin...
Otsalamppu silloin, kun käyn varastolla tai jotaon kaapistojen hämäräperäisiä nurkkia tutkiessa, että löytää etsimänsä ja on kirjoituspöydässäkin pari alalaatikkoa, joihin ei valon kajo yllä tarvittavan hyvin; saatan tarvita jotain paperia ja sen voi plärätä esiin suoraan laatikosta.
Toki luki luki lasit, jotka on unohtuneet nenun päälle silmien eteen pysyvästi koska ovat monitehot.
Aamulla tarvitsin katuharjaa ja lumilapiota, että sain oven edustan ja rapun ja rallin puhtaaksi. Sitten saunasandaalit jalassa 5 cm tuorelumessa postilaatikolle (25 m) lehti noutamaan. Ei järkeä mutta ei haittaakaan. Ehkä jalat terästyy?
Munamankelia (miesten pyörää) ei ole, jotta voisi kokeilla, mitkä jalat nousee tangon yli, vai tarvitseeko kuminauha lingon nostelemaan jalkoja?
Toimintakykyä olen yrittänyt pitää yllä seuraamalla 60 plus palstaa.........
Hyviä vempeleitähän Sinulla. Tuo otsalamppukin on mainio keksintö, jää kädet vapaaksi tehdä vaikka mitä.
Hyvin on vielä asiat, jos katuharja ja lumilapiokin käsissä toimii.
Heh, kyllähän sitä toimintaa näyttää ainakin aika-ajoin palstalla olevan.
Onhan se toimintakyky itsellä ihan kohtuu hyvä vielä. Asia kuitenkin mielessä jatkuvasti, kun puoliskon kyky on hyvin rajoittunut ja hitaasti mutta varmasti edelleen heikkenee. Eli paljon se merkitsee. Monenmoisia juttuja jo on joutunut keksimään, että arjesta selviäisi.
Kyllä se varmaan mietityttämään pistää, kun toinen vieressä heikkenee.
Ihminen on kuitenkin aika kekseliäs, kun selviytymisestä on kysymys.
Niin, henkisesti on pirun raskasta, kun näkee toisen kunnon vaan huonontuvan ja tietää, että kovin kaukana ei ole se päivä, kun ei enää ole mitään keksittävissä.
Totta, kun tietää, että keinot ovat loppu.
Voin vain jaksamista Sinulle toivottaa, sitä silloin tarvitaan, kun tulee luopumisen aika.
Toivon myös voimia. Vaikeita aikoja.
Olet rohkea, kun osaat kertoa suoraan, avoimesti.
Kiitos sinulle ja eppu2:lle. Avautuminen tällä palstalla on aina vähän kyseenalaista, mutta vaikeuksissa avautuminen on aina tarpeen. Edes keskustelupalstalla, jos ei muualla mahdollista.
Oon vähän nuori vastaamaan tähän 63), Ei olesia tullut mieleen.
Tulin tunti sitten työhommista ja huomenaamulla pitäisi taas seittemältä jatkaa.
Sen verran olen varautunut, että muutama vuosi sitten vaihdoin isotöisen ja sitovan hakelämmityksen maalämpöön.
Katsotaan sitten parinkymmenen vuoden päästä, jos vaikka asia olisi ajankohtainen.
Katsoin telkkarista, kun Kekkonen hyppäsi seisemän rappua yhdellä loikalla 75 vuotiaana. Siinä on tavoitetta, vielä voi mennä, mutta meneekö kymmenen vuoden päästä, siinä on tavoitetta.
Sairaudethan ne ovat, mitkä arkeen haasteita tuovat, sekä fyysiset, että psyykkiset.
Eikä ne niin iästä riippuvaisia olekaan, mutta todennäköisempiä, kun ikää tulee lisää.
Sinulla näyttää olevan vielä hommat hanskassa, joten anna palaa vaan, niin kaun kuin puhtia piisaa.
Ystävälläni on taudin etenemisessä selkeä suunta: Kun ei voi itse syödä (käsien tahdosta riippumaton sinne tänne heittely) tai kun ei pysty siirtymään wc-pöntölle ja takaisin pyörätuoliin, sitten siirryn laitokseen. Sitä hänelle merkitsee toimintakyky. Ihailen hänen sitkeyttään, tasapainoisuuttaan, huumorintajuaan ja realismiaan, älykkyyttäkin on. Ihana ihminen. Epäilen ikinä itse pystyväni samaan. toivottavasti ei tarvitse.
Kovankin paikan edessä, voi valita sen, miten asioihin suhtautuu sanotaan.
Mielestäni etukäteen on vaikea tietääkään, miten itse suhtautuisi, vaikka kuinka tilanteita kuvittelisi.
Tosipaikassa tunteet nousevat kuitenkin erilailla esiin, kuin kuvitellussa.
-- ikävuosien saatossa kertyneeluuuvammat - ehken oli kaikkinensa oli sangen kivulloisiaa - silmäproteeteesin kansssa pärjäte ssessä eniten harmitti kun joku asunnossani vieraillu poppoo vei kaukolasini - oli aikanaan arvoltaan melko kallis kustannuserä---- pieneläkeläisten varallisuudessa kun tuntuvia on kaikki menoerät myös.....
--- olin pihamaalla myös silloin kun armeijan susiyksikkö ampuma-alustoineen su oritti ohiajon lavallallaan suurta kaasusäilliötä tai ohjusta muistuttava esine aikoinaan k ellekään alueen asukkaille ei kerrottu mitään mitä asia koski - joku kulttuurinäytelmäkö ... vai ihan tosi räjäytysjuttu.......
Katsoin nyt pätkän tuosta Tellervo Koiviston haastattelusta....kumpa 90 kymppisenä olisi vielä noin terve ja järki pelaisi ....siis jos elää saisi niin pitkälle....Tellervo on tuonut itsestään asioita esille ...joista ei ole aiemmin kertonut...muunmuassa masennuksestaan...ja aivan nuoruuden kokemuksista...jotka ovat aina pulpahtaneet mieleen...
Hänet oli niin laitettu kauniiksi haastattelua varten....Olen huomannut että silmäluomet ovat ainakin leikattu...kun vertaa nuorempiin kuviinsa...Äitini siskolta aikanaan leikattiin kahteenkin kertaan silmäluomet....se jotenkin avartaa katsetta.
Minä katselin viikolla sen koko haastattelun. Oli mielenkiintoista elämätarinaa.
Se koulussa tapahtunut oli järkyttävää nuorelle lapselle.
Kävi mielessä itselläkin, että jos noin paljon vuosia itselle kertyy, kumpa olisi yhtä selväjärkinen.
Nuo luomet, jos ovat sitä tyyppiä, että laskeutuvat kovin alas, kun ikää tulee, haittaavat näkökenttää.
Siksi luulen, että niitä vanhemmilla ihmisillä korjaillaan.
Niin kauan kun aistini toimivat ja ja aivot pystyvät tulkitsemaan silmillä nähtyä ja luettua, kuultua ja koettua, tunteet ovat tallella ja logiikka toimii, sormeni osuvat näppäimille ja refleksit kunnossa, jalat kantavat ainakin muutaman kilometrin metsäpolkua ja takaisin, pysyn pystyssä jäätiköllä ja myrskytuulessa, pystyn hoitamaan omakotitalon ja puutarhan ja kasvimaan, soutamaan venettä ja huopaamaan, ruokani on syömiskelpoista ja mikään neljästä kielestäni ei ole pahemmin hukassa, muisti hyvä ja ainoastaan liikkumisessa tai paremminkin tuolista nousemisessa ja korkeita rappuja kiipeämisessä olen havainnut kankeutta ja tasapainon heikentymistä
niin
ilman apuvälineitä toimii sekä nuppi että kroppa.
Kuinka pitkään vielä se on eri asia.
Mutta saan olla kiitollinen tästäkin päivästä.
Kun tuota luetteloasi katsoo, tulee eittämättä mieleen, että paljon on ihmisellä menetettävää. Minä kun kesällä marisin, että on surkeita onkia, ei nämä toimi kunnolla, niin poika oli ostanut minulle pukinkonttiin uuden kelan ja vavan. Olisi se kurjaa jos ei enää soutamaan ja huopaamaan ensi kesänä pystyisikään.
Vaan tosi on tuo, että pitää muistaa olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka omin avuin pärjää.