Muistan viimeisen iltani 29-vuotiaana kuin eilisen. Itkin nukkumaankäydessä nuoruuden päättymistä ja pelkäsin, millaista olisi herätä maailmaan kolmekymppisenä. Tai heräisinkö ollenkaan. Kaikki tuntui kuitenkin olevan loppu.
Seuraava päivä kului ihan mukavissa merkeissä ja elämä tasaantui pariksi vuodeksi. Silloin havahduin elämän rajallisuuteen uudelleen, koin olevani tieni päässä ja tunsin, miten viikatemies lähestyy kovaa vauhtia. 32-vuotiaana kuolemanpelko kasvoi nopeasti jo arkielämää häiritseväksi ja olin varma sairastuneeni vakavasti. Muutaman kuukauden aikana kunto, lähinnä henkinen, meni todella huonoksi ja aloin saamaan paniikkikohtauksia, joiden tulkitsin olevan minua vaivaavan, lääkärin mukaan kuvitteellisen vakavan sairauden oireita. Minut tutkittiin kyllä todella perusteellisesti ja mikään tutkimus ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä mistään, edes kuvittelemastani sairudesta.
Päädyin mielenterveyspuolen asiakkaaksi ja aloin popsimaan pillereitä masennukseen, ahdistukseen ja näiden aiheuttamaan unettomuuteen. Kävin myös terapiassa reilun puoli vuotta ja pahin olo meni ohi. Pillereitä kyllä syön yhä, enkä uskalla edes ajatella niiden lopettamista. On pelottavaa ajatella, kuinka huonoon kuntoon sitä voikaan itsensä psyykata.
Nyt, 35-vuotiaana kriisini on helpottanut, vaikka vieläkin tulee päiviä, jolloin kuoleman- ja sairaudenpelko palaa. Syntymävuoteni mukainen elinajanodotteeni on vajaa 71 vuotta. Olen siis laskennallisesti puolivälissä ja tiedostan sen kyllä joka hetki. Harmittaa, etten enää koskaan tule kokemaan nuoruuden suuria tunteita, toimimaan spontaanin rämäpäisesti tai olemaan fyysisesti huippukunnossa. En myöskään enää osaa haaveilla oikein mistään, ainakaan mistään realistisesta. Koen jo saavuttaneeni kaiken oleellisen ja koen ylpeyttä ansioluettelostani, joka on omakehuisestikin sanottuna hyvin vakuuttava.
Kärsin kuitenkin yhä siitä, ettei minulla ole enää mitään maalia jäljellä. Pelkään yhä kuolemaa ja tunnen epävarmuutta. Toisaalta tilanteen voisi ehkä nähdä jonkinlaisena uuden alkuna, mutta kaikkein mieluiten olisin ikuisesti lukioikäinen. Silloin kaikki oli hyvin, elämä huoletonta, tunteet suuria ja kaikki edessä.
Seuraava päivä kului ihan mukavissa merkeissä ja elämä tasaantui pariksi vuodeksi. Silloin havahduin elämän rajallisuuteen uudelleen, koin olevani tieni päässä ja tunsin, miten viikatemies lähestyy kovaa vauhtia. 32-vuotiaana kuolemanpelko kasvoi nopeasti jo arkielämää häiritseväksi ja olin varma sairastuneeni vakavasti. Muutaman kuukauden aikana kunto, lähinnä henkinen, meni todella huonoksi ja aloin saamaan paniikkikohtauksia, joiden tulkitsin olevan minua vaivaavan, lääkärin mukaan kuvitteellisen vakavan sairauden oireita. Minut tutkittiin kyllä todella perusteellisesti ja mikään tutkimus ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä mistään, edes kuvittelemastani sairudesta.
Päädyin mielenterveyspuolen asiakkaaksi ja aloin popsimaan pillereitä masennukseen, ahdistukseen ja näiden aiheuttamaan unettomuuteen. Kävin myös terapiassa reilun puoli vuotta ja pahin olo meni ohi. Pillereitä kyllä syön yhä, enkä uskalla edes ajatella niiden lopettamista. On pelottavaa ajatella, kuinka huonoon kuntoon sitä voikaan itsensä psyykata.
Nyt, 35-vuotiaana kriisini on helpottanut, vaikka vieläkin tulee päiviä, jolloin kuoleman- ja sairaudenpelko palaa. Syntymävuoteni mukainen elinajanodotteeni on vajaa 71 vuotta. Olen siis laskennallisesti puolivälissä ja tiedostan sen kyllä joka hetki. Harmittaa, etten enää koskaan tule kokemaan nuoruuden suuria tunteita, toimimaan spontaanin rämäpäisesti tai olemaan fyysisesti huippukunnossa. En myöskään enää osaa haaveilla oikein mistään, ainakaan mistään realistisesta. Koen jo saavuttaneeni kaiken oleellisen ja koen ylpeyttä ansioluettelostani, joka on omakehuisestikin sanottuna hyvin vakuuttava.
Kärsin kuitenkin yhä siitä, ettei minulla ole enää mitään maalia jäljellä. Pelkään yhä kuolemaa ja tunnen epävarmuutta. Toisaalta tilanteen voisi ehkä nähdä jonkinlaisena uuden alkuna, mutta kaikkein mieluiten olisin ikuisesti lukioikäinen. Silloin kaikki oli hyvin, elämä huoletonta, tunteet suuria ja kaikki edessä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Kiitos
Voit siis kuitenkin olla tyytyväinen elämääsi... tunnet saavuttaneesi jotain ja elämämälläsi on ollu jotain tarkoitusta.
Näin 36vuotiaana kun edelleen etsii paikkaansa, ei tunne tyytyväisyyttä juuri mistään eikä koe saavuttaneensa mitään niin voin kertoa ettei hätää: sulla on asiat kuitenkin ihan hyvin. Elämä loppuu aikanaan mutta siihen on vielä matkaa jos kaikko menee hyvin.