Lapsettomuus ja kohtukuolema

Myötätunnolla suhtautuisin. Ihmeellisiä omaan napaansa tuijottavia henkisesti köyhiä tai ilkeitä tuntuu olevan lähipiirissäsi. Mitä jos katselisit sopivampaa seuraa mikä ei mieltäsi pahoita edesottamuksillaan?
Ja yritä keskittyä muihin hyviin asioihin mitä elämässäsi on. Elä piinaa kipeällä asialla itseäsi. (Useilla näkyy olevan kaipuu niihin juttuihin mitkä puuttuu itseltään sillä hetkellä.) Olisiko sinulle apua jostakin saman kokeneiden vertaistukiryhmästä?

Sympatiaa tuntisin.

Mutta koska lapet ovat vanhemmille se kaikkein tärkein asia, joinka ympärillä koko elämä väkisinkin pyörii, on aika kohtuutonta odottaa, etteikö lapsista ja perheestä saisi puhua.

Ei se maailma voi sinun ja sinun kokemuksiesi ympärillä pyöriä. Mistä tiedät, minkälaisia ongelmia muilla ihmisillä on ja sinä vain paasaat omista asioistasi, jotka heitä kenties syvältä viiltävät?
Minulta on kuollut kissa ja se tutuu pahalta, mutta tottakai muut savat puhua lemmikeistään.
Minä olen lähes sokea, mutta tottakai muuta saavat ääneen ihailla kaunista auringonlaskua.
Minulla on liikuntavaikeuksia, mutta tottakai muut saavat puhua urheiluharrastuksistaan.
Jne.

Jos et pysty kuuntelemaan puheita lapsista, oletko suoraan sanonut sitä ystävillesi/tuttavillesi? Kertonut, kuinka pahalta sinusta tuntuu ja kysynyt, voisitteko jutella jostain muusta?

Elämän kylmät faktat: A) Elämän vaikeudet = seula ihmissuhteille. Eli jyvät erottuu kyllä akanoista! B) Suuri osa naisista on ilkeitä kohdusta hautaan. Kun kanalauma havaitsee heikomman, se nokkii sen kuoliaaksi.

Lapsi ja lapset ovat monelle naiselle täysin itsekkäistä syistä oman egon jatkeita. Lapset puetaan merkkivaatteisiin ja some täyteen kuvia. Alle vuoden ikäisen kanssa harrastetaan joka ilta jotakin jossakin ryhmässä ja kehuskellaan tällä. Ei näitä asioita lapsen parhaaksi tehdä vaan oman pikkuisen egon pönkittämiseksi. Jos nämä naiset jossakin huomaavat lapsettomuudesta kärsivän, eikun kimppuun vaan. Ei tarvi kuin silmänsä avata niin tämän huomaa.
Sanomattakin on selvää, että jos raskausajan vaivojen jälkeen punnertaa itsestään ulos kuolleen sikiön niin ansaitsee kyllä lähipiirin myötätunnon ja tuen. Voi verrata vaikka näin, jos joltakin on kuollut isä etkai mene hänelle kertomaan mitä kaikkea kivaa oman isäsi kanssa olet juuri tehnyt vaan kunnioitat sitä, että toinen on juuri menettänyt isänsä ja puhut jostakin muusta.
Terv nim. elämää sekä lapsettomana että äitinä nähnyt.

Kyllähän tuossa tilanteessa tietysti myötätuntoa kaipaa. Moni on hyvin arka sitä jakamaan, kun koskaan ei tiedä, mitä toinen ajattelee ja miten suhtautuu. Oikeita sanoja ei ole, joku ei halua mitään sääliä. Moni ei halua, että hänen lapsettomuuteensa kajotaan millään tavalla. Nämä ovat hyvin arkoja asioita.

Ehkä voisit itse ottaa asian puheeksi. Eivät toiset muuten uskalla ottaa puheeksi vaikkapa lapsettomuutta tai edes vihjata mitään sinne päinkään.

Millaista empatiaa toivoisit?