Ennen kuin ehdit haukkua minut, teen sen itse, ei tässä enää muutenkaan tunnu kivalta niin ihan sama.
Joskus kauan sitten, olin nuori ja ihan nätti. Liikuin nyt ajatellen aika paljon ja pystyin syömään vaikka "hevosen" eikä se jäänyt mihinkään. Ehkä tavallinen tarina: tuli avo- sekä avioero, tuli lapset, liikunta jäi, ja vaikka sitä oli paljon, en koskaan siitä ns.tykännyt, tein sitä pakosta, enkä ole koskaan löytänyt sitä iloa ja nautintoa liikunnasta, se ei vaan tunnu kivalle. Hiljalleen kävelyt ovat ok, olen ns.elämysliikkuja, katselen maisemia jne.. hormonit käy kierroksilla jne. Olen pian 50 ja pituus 160cm ja kiloja 93kg, jotka ovat tulleet joka vuosi n.1-2kg vuosivauhdilla, 2005 olin vielä 62kg, 2015 72kg ja nyt 2023 sen 92kg. Kaikki alkaa roikkua, virtsanpidätyskyvyttömyyttä, löysää oloa saman verran kuin nahkaa. Olen ostanut useita treeniohjelmia ja niissä vaikeus pysyä. Tähän kaikkeen taas annetaan ohje, nauti liikunnasta mutta se ilo ja nautinto vaan ei tule. Inhoan itseäni, näytän väsyneelle, naama roikkuu. Menen töihin ja meikkaan vain siksi että se vähän piristää eikä näytä niin aneemiselle. Raudanpuutetta oli menneinä vuosina, ferritiinitkin ovat nyt 135 että kaikki ok, tai pitäisi olla. Olen tavattoman väsynyt, monen vuoden opiskelut takana, kamalat velat niskassa ja tiedän että stressihormoni tekee osansa. Nukun vain koko kesälomani, taloushuolet painaa minut täysin maahan. Silti taas yritän yhtä treeniohjelmaa ja sen jälkeen syön taas itseni ällöoloon. Ei ole rahaa toteuttaa hyvää ravitsemusta. Ostan halvinta ja lapsetkin ovat sanoneet ettei kaapissa ole "mitään". Voin kertoa että tunnen olevani mitätön kasa ja eipä minuun ole tainnut vuosiin kukaan "katsetta suoda" toisen sukupuolen osalta. Olen ollut ts.selibaatissakin jo 10v.enkä edes halua mitään koska häpeän vartaloani ja olen ohittanut jo äitini kilot aikaa sitten.
Ehkäpä vain olisi kiva kuulla miten toiset kohtalotoverit olette löytäneet iloa ja apuja samanlaisessa tilanteessa?
Joskus kauan sitten, olin nuori ja ihan nätti. Liikuin nyt ajatellen aika paljon ja pystyin syömään vaikka "hevosen" eikä se jäänyt mihinkään. Ehkä tavallinen tarina: tuli avo- sekä avioero, tuli lapset, liikunta jäi, ja vaikka sitä oli paljon, en koskaan siitä ns.tykännyt, tein sitä pakosta, enkä ole koskaan löytänyt sitä iloa ja nautintoa liikunnasta, se ei vaan tunnu kivalle. Hiljalleen kävelyt ovat ok, olen ns.elämysliikkuja, katselen maisemia jne.. hormonit käy kierroksilla jne. Olen pian 50 ja pituus 160cm ja kiloja 93kg, jotka ovat tulleet joka vuosi n.1-2kg vuosivauhdilla, 2005 olin vielä 62kg, 2015 72kg ja nyt 2023 sen 92kg. Kaikki alkaa roikkua, virtsanpidätyskyvyttömyyttä, löysää oloa saman verran kuin nahkaa. Olen ostanut useita treeniohjelmia ja niissä vaikeus pysyä. Tähän kaikkeen taas annetaan ohje, nauti liikunnasta mutta se ilo ja nautinto vaan ei tule. Inhoan itseäni, näytän väsyneelle, naama roikkuu. Menen töihin ja meikkaan vain siksi että se vähän piristää eikä näytä niin aneemiselle. Raudanpuutetta oli menneinä vuosina, ferritiinitkin ovat nyt 135 että kaikki ok, tai pitäisi olla. Olen tavattoman väsynyt, monen vuoden opiskelut takana, kamalat velat niskassa ja tiedän että stressihormoni tekee osansa. Nukun vain koko kesälomani, taloushuolet painaa minut täysin maahan. Silti taas yritän yhtä treeniohjelmaa ja sen jälkeen syön taas itseni ällöoloon. Ei ole rahaa toteuttaa hyvää ravitsemusta. Ostan halvinta ja lapsetkin ovat sanoneet ettei kaapissa ole "mitään". Voin kertoa että tunnen olevani mitätön kasa ja eipä minuun ole tainnut vuosiin kukaan "katsetta suoda" toisen sukupuolen osalta. Olen ollut ts.selibaatissakin jo 10v.enkä edes halua mitään koska häpeän vartaloani ja olen ohittanut jo äitini kilot aikaa sitten.
Ehkäpä vain olisi kiva kuulla miten toiset kohtalotoverit olette löytäneet iloa ja apuja samanlaisessa tilanteessa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.