Älkää antako otsikon hämätä. En ole mikään piiskausfetissien harrastaja, joka haluan tietää, saitteko piiskaa paljaalle, kuinka paljon ja missä asennossa. Lähestymistapani kysymykseen on pikemminkin sosiologinen.
Minua kiinnostaa se, minkälaisissa perheissä ruumiillista kuritusta käytettiin.
Siis ihan luokkapohjaisesti, oliko kyseessä maanviljelijäperhe, työläisperhe vai keskiluokkainen perhe?
Tai koulutustasolla mitattuna, olivatko vanhemmat pelkästään kansakoulun käyneitä, ammattikoulun käyneitä vai ylioppilaita tai peräti akateemisesti koulutettuja?
Oletukseni on, että vähiten koulutetuissa ja työläisammateissa toimineiden vanhempien kodeissa käytettiin herkemmin ruumiillista kuritusta kuin keskiluokkaisissa kodeissa, mutta oletukseni voi olla vääräkin. Valistakaa minua.
Ja jos nyt puhutaan myös muistakin kuin luokkapohjaisista kriteereistä, niin olisi mielenkiintoista kuulla, miten sellaiset ideologiset seikat kuin poliittiset aatteet ja uskonto vaikuttivat vanhempien innokkuuteen käyttää ruumiillista kuritusta.
Oltiinko SKDL:a äänestävässä kodissa tiukempia kurinpitäjiä kuin Kokoomusta äänestäneessä kodissa? Vai päinvastoin?
Oltiinko kristityissä kodeissa (ja varsinkin herätyskristillisissä kodeissa) ankarampia kuin agnostikko- tai ateistikodeissa?
Jotta en vain kysyisi, vaan myös omalta osaltani vastaisin, niin voin kertoa itsestäni seuraavaa: Synnyin 1972 keskiluokkaiseen kotiin suurehkossa kaupungissa. Isä oli uskonnollisesti välinpitämätön kokoomusäänestäjä, äiti hieman uskonnollisuuteen taipuvainen (muttei mitenkään erityisemmin aktiivinen uskovainen), äidin poliittisesta kannasta en osaa sanoa mitään varmaa, mutta hänkin lienee oli keskiviivan oikealla puolella.
Molemmat vanhemmat pitivät periaatteen tasolla ruumiillista kurittamista täysin hyväksyttävänä ja luonnollisena asiana, mutta käytännössä remmiä käytettiin aika säästeliäästi. Äiti saattoi aika usein läimäytellä avokämmenellä takapuolelle, mutta se oli pikemminkin noloa kuin kipua tuottavaa. Todellisia selkäsaunoja sain koko lapsuuteni aikana vain kolme kappaletta.
Minua kiinnostaa se, minkälaisissa perheissä ruumiillista kuritusta käytettiin.
Siis ihan luokkapohjaisesti, oliko kyseessä maanviljelijäperhe, työläisperhe vai keskiluokkainen perhe?
Tai koulutustasolla mitattuna, olivatko vanhemmat pelkästään kansakoulun käyneitä, ammattikoulun käyneitä vai ylioppilaita tai peräti akateemisesti koulutettuja?
Oletukseni on, että vähiten koulutetuissa ja työläisammateissa toimineiden vanhempien kodeissa käytettiin herkemmin ruumiillista kuritusta kuin keskiluokkaisissa kodeissa, mutta oletukseni voi olla vääräkin. Valistakaa minua.
Ja jos nyt puhutaan myös muistakin kuin luokkapohjaisista kriteereistä, niin olisi mielenkiintoista kuulla, miten sellaiset ideologiset seikat kuin poliittiset aatteet ja uskonto vaikuttivat vanhempien innokkuuteen käyttää ruumiillista kuritusta.
Oltiinko SKDL:a äänestävässä kodissa tiukempia kurinpitäjiä kuin Kokoomusta äänestäneessä kodissa? Vai päinvastoin?
Oltiinko kristityissä kodeissa (ja varsinkin herätyskristillisissä kodeissa) ankarampia kuin agnostikko- tai ateistikodeissa?
Jotta en vain kysyisi, vaan myös omalta osaltani vastaisin, niin voin kertoa itsestäni seuraavaa: Synnyin 1972 keskiluokkaiseen kotiin suurehkossa kaupungissa. Isä oli uskonnollisesti välinpitämätön kokoomusäänestäjä, äiti hieman uskonnollisuuteen taipuvainen (muttei mitenkään erityisemmin aktiivinen uskovainen), äidin poliittisesta kannasta en osaa sanoa mitään varmaa, mutta hänkin lienee oli keskiviivan oikealla puolella.
Molemmat vanhemmat pitivät periaatteen tasolla ruumiillista kurittamista täysin hyväksyttävänä ja luonnollisena asiana, mutta käytännössä remmiä käytettiin aika säästeliäästi. Äiti saattoi aika usein läimäytellä avokämmenellä takapuolelle, mutta se oli pikemminkin noloa kuin kipua tuottavaa. Todellisia selkäsaunoja sain koko lapsuuteni aikana vain kolme kappaletta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Uskonnolla nyt aivan varmasti on merkitystä lasten kurittamiseen. Löytyyhän vanhastatestamentista sellanen elämänviisaus kun "joka vitsaasäästää, se lastaan vihaa" ja uudentestamentin puolelta "jota Herra rakastaa, sitä hän myös kurittaa".
Tälläsii elämänviisauksia sain lapsuudessa kuulla ihan riittämiin. Ja vitsa viuhui tiuhaan.
1975 syntynyt. Vanhemmat työväenluokkaa (SDP:tä äänestäneitä). Vanhempana kokivat hengellisen herätyksen ja elämänmuutoksen, mutta omat lapsuusvuodet oli aikaa, jolloin kirkkoa ja hengellisiä asioita kyllä arvostettiin, mutta ei varsinaisia uskovaisia oltu. Vanhempien kasvatusmalli molempien omasta lapsuuskodista oli hyvin piiskakeskeinen ja sillä minut ja pikkusiskonikin kasvatettiin.
Varmaan aika vaikeaa selvittää kuritusta käyttäneiden vanhempien taustoja tällä lailla. Jokainen voi tietenkin vastata vain omasta puolestaan. Ei siitä hirveästi johtopäätöksiä voi tehdä.
Itse sain piiskaa, toisin aika harvoin ja kohtuuden rajoissa, 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Isä oli keskijohtoa suurehkossa yrityksessä. Kaipa perhettäni voisi kuvailla keskiluokkaiseksi. Uskonnolla ei ollut merkitystä.
Akateemisesti koulutetut vanhemmat. Remmiä tuli.
Olen nainen, syntynyt 1976, akateemiset vanhemmat, äänestettiin kokoomusta eikä oltu kovin uskovaisia.
Remmiä annettiin pyllylle muutamia kertoja vuodessa vielä yläasteikäisenä. Eteisen naulassa roikkui nahkavyö ja sitä sitten saatiin omassa huoneessa paljaalle pyllylle.
Tuntuu vaikealta uskoa että myös tytöt saivat remmiä meillä vain minä sain siskoni sai joskus harvoin vitsaa.
Synnyin kohta sodan jälkeen ja olin lapsena vilkas.
Mutta teininä hyvinkin hiljainen ja rauhallinen.
Äiti oli tosi kristittu ja viihtyi näissä ympyröissä, isäkin oli uskovainen, vaikka ei sitä sivullinen helposti huomannut, riennot olivat maallisemmat, enempi tuolla erillaisten järjestöjen, yjteiskunnallisia asioita, sitten kuoroa ja kalastamista, mökkeilyä.
Vanhempani olivat suvatsevaisia, sivistyneitä, sanon enempi kuitenkin sydämen sivistystä.
He perustamassa 1930 luvulta ja puörittämässä maakunnassa mm. opintokerhoja joissa oli ja tuli tavallisia ihmisiä.
Ehkä meistä voi sanoa, että olimme köyhiä, mutta ei siitä ollut koskaan puhetta, ei lapsi ymmärtänyt olevansa köyhä, tehtaan tyntekijän lapsi, oli kaksi vanhempaakin lasta.
Minusta pidettiin huolta, minulle luettiin päivittäin, äiti luki, mm. puhdashenkisiä lasten kirjoja, Lasten kuvalehteä ja Hyvää paimenta. Se aiheutti, että minusta tuli ahkera lukija, kirjaston kuluttaja, nyt oman kirjastoni, loppuiäksi.
Olin pienenä tosi vilkas, enkä aina omasta mielestäni olisi ansainnut piiskaa, mutta se oli minun mielipide. Sain piiskaa jonkun vuoden melkein päivittäin, niin isoksi, että vanhemman sisaren täytyi ystävänsä kanssa pitää minua aloillaan, että äiti voi piiskata.
Isä ei koskaan kurittanut, ei tainnut monesti suuttuakaan.
Isä oli koko sodan käynyt mies, se jotenkin heijastui hänestä, että hänelle ei kannata tyhjästä jermuilla.
Isä oli ja pidetty, myös meidän lasten keskuudessa. Yhteisten asioiden hoitaja, hyväntahtoinen.
Vaikka sainkin piiskaa kohtuullisen paljon äidiltäni, joka oli kotiäiti ja yhden työmiehen palkalla pyöritti vuokra-asunnossa taloutta niin viisaasti, että ei tiedetty köyhyydestä mitään. Olen kiitollinen hänen vaivannäöstään kotimme hyväki, niin kuin isällekkin, hän oli koko pitkän työrupeamansa samassa tehtaassa ja hoiti toisten työntekijöiden luottsmuksellisia asioita.
Lukuisista piiskaamisistani huolimatta kunnioitus vanhempiani kohtaan on ollut korkea. Ei minkäänlaista kaunaa, ei pahaa mieltä, äiti rakkaudessaan näki, että näin tulee hyvä ja taisi olla oikeassa. Piiskaa rakkaudesta, ei vihasta lasta kohtaan.
Minulla on ollut niin helpot lapset, vaimoni nähtävästi niin hyvin kasvattamat, että ei oli meillä piiska viuhunut, ei ole tarvinnut muistaakseni edes ääntä paljon korottaa, on ollut aikaa kasvattaa, vaimoni oli pääasiassa kotona, kun lapset olivat pieniä ja ollaan kai köyhiä, ei vain itse sitä ole huomattu.
Nyt kun lapseni ovat 30 - 40 - vuotiaita, niin annan heille joskus luunapin ja sanon, että mene kertomaan poliisille, vähän huumoria tähän kalapaliikkiin miten lapsia saa kasvattaa. Mitä ne lapset nykyään touhuaa, missä on äidit, kasvattajat.