Oli syksyinen iltapäivä Oulussa, ja tuuli kuljetti mukanaan märkiä koivunlehtiä, kun Väinö ja hänen uskollinen toverinsa – kiiltävän teräksenharmaa rollaattori nimeltä Teräs-Heikki – seisoivat torin laidalla.
Teräs-Heikki ei ollut mikään tavallinen kulkuväline. Siinä missä naapurin rouvan kulkupeli narisi ja puolsi vasemmalle kuin tuulinen mopo, Teräs-Heikki oli viritetty elämää varten. Sen koriin oli sujautettu tuore Kaleva, ja sen neljä pyörää pyörivät asfalttia vastettakuten hienosäädetty veturi. Väinö taputti Heikin kädensijaa:
– Noniin, vanha veli. Lähdetään katsomaan, kestääkö eetteri tänään.
He läksivät rullaamaan kohti kauppatoria. Askel ei ehkä enää noussut entiseen malliin, mutta kun Väinö nojasi kyynärvarsillaan Heikin pehmustettuihin tukiin, maailma sai uuden ryhdin. Teräs-Heikin jarruissa oli se sopiva kitka, joka piti miehen vauhdissa ja tasapainossa silloinkin, kun tuulenpuuska yritti viedä lakin päästä.
Matkan varrella vastaan tuli tuttuja näkyjä. Kauppahallin kulmalla torikauppias huikkasi:
– Päivää, Väinö! Onkos Heikki taas rasvattu?
– Toki, Väinö vastasi hymyillen. – Tällä vehkeellä mennään vaikka Oulujoen yli ilman siltaa, jos tarve vaatii.
Kun he saibuvat penkille satamarantaan istuskelemaan, Väinö lukkasi Heikin pyörät paikoilleen. He istuivat hetken hiljaa ja katselivat, kuinka lokit kaartelivat harmaalla taivaalla. Teräs-Heikki seisoi vakaasti paikallaan, metallinen selkänoja tukemassa Väinön hartioita. Ei se mikään pelkkä apuväline ollut. Se oli liittolainen, joka piti huolen siitä, että tie ei katkennut silloin, kun jalat väsyivät – kulkupeli, jonka kanssa saattoi luottaa siihen, että eteenpäin mennään, askel ja kierros kerrallaan.
Teräs-Heikki ei ollut mikään tavallinen kulkuväline. Siinä missä naapurin rouvan kulkupeli narisi ja puolsi vasemmalle kuin tuulinen mopo, Teräs-Heikki oli viritetty elämää varten. Sen koriin oli sujautettu tuore Kaleva, ja sen neljä pyörää pyörivät asfalttia vastettakuten hienosäädetty veturi. Väinö taputti Heikin kädensijaa:
– Noniin, vanha veli. Lähdetään katsomaan, kestääkö eetteri tänään.
He läksivät rullaamaan kohti kauppatoria. Askel ei ehkä enää noussut entiseen malliin, mutta kun Väinö nojasi kyynärvarsillaan Heikin pehmustettuihin tukiin, maailma sai uuden ryhdin. Teräs-Heikin jarruissa oli se sopiva kitka, joka piti miehen vauhdissa ja tasapainossa silloinkin, kun tuulenpuuska yritti viedä lakin päästä.
Matkan varrella vastaan tuli tuttuja näkyjä. Kauppahallin kulmalla torikauppias huikkasi:
– Päivää, Väinö! Onkos Heikki taas rasvattu?
– Toki, Väinö vastasi hymyillen. – Tällä vehkeellä mennään vaikka Oulujoen yli ilman siltaa, jos tarve vaatii.
Kun he saibuvat penkille satamarantaan istuskelemaan, Väinö lukkasi Heikin pyörät paikoilleen. He istuivat hetken hiljaa ja katselivat, kuinka lokit kaartelivat harmaalla taivaalla. Teräs-Heikki seisoi vakaasti paikallaan, metallinen selkänoja tukemassa Väinön hartioita. Ei se mikään pelkkä apuväline ollut. Se oli liittolainen, joka piti huolen siitä, että tie ei katkennut silloin, kun jalat väsyivät – kulkupeli, jonka kanssa saattoi luottaa siihen, että eteenpäin mennään, askel ja kierros kerrallaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.