Sanon näin sentakia kun tällä palstalla puhutaan kaikki kaaleen asiat suoriksi. En minä ymmärrä iäkkämpänä ihmisenä tämmöstä touhua että kaajeille kerrotaan kaikki suolen mutkatkin ja panetellaan toisia kaaleita, uskokaa minua hyvät ihmiset ei tästä hyvää seuraa.
Kaalo
Kaalo
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tämä on täysin totta minkähän pisteen nämä "kaaleet"
luulevat saavansa kun puhuvat kaikki asiat täällä .Mikä ennen ei tullut kysymysenkään oli häpiä jos kertoi liikaa asioista kaajeille.Nykyjään se on ihan tavallista näköjään., valitettavasti.
haluatteko eristää vielä enemmän meidät mustalaiset yhteiskunnasta. eihän muutkaan kulttuurit salaile tapojaan. Olisikohan tässä se pelko että kaajeet saa tietää meistä totuuden? Koska parantamisen varaa meillä tosiaankin on niin mustalaisuudessamme kuin kulttuurissammekin viittaan esim. verikostoon.
Etteikö parantimisen varaa olisi vaan siitä että mustalaisuus häviää,niinkuin on jo selvästi nähtävissä,assimilaatio vai miten se lausutaan vaikuttaa jo uusissa polvissa mutta kaikella on tarkoituksensa,tuntuu lause toistavan itseään mutta sanotaan vielä,elämme mielenkiintoisia aikoja!
on jo monen kaajin tiedossa ihan kaikki.
Salailulla ei saa enää mutta aikaiseksi kuin suurempaa epäluottamusta.
Näin on, turha leikkiä salaperäistä. Tulee paha olo kun lukee tuollaisia viestejä, joissa avoimuus ja suoraan puhuminen käännetään kaiken pahan alkujuureksi, ei se niin mene. Avoimuudella rakennetaan siltoja. Ojennettuun käteen on paljon helpompi tarttua, kuin sellaiseen joka on nyrkissä ja nutun alla.
Ei kai mustalaisuus lakkaa olemasta, jos siitä puhutaan. Eikä mustalaisuus lakkaa olemasta, jos on ystävällinen myös niille jotka eivät ole pukeutuneet samanlaisiin roolivaatteisiin.
Mikään ulkopuolinen uhka ei ole tuhonnut mustalaisia. Heidät tuhoava voima nousee heimon omasta keskuudesta. Sen uhan nimi ei ole avoimuus. Nimi voisi olla vaikka kovuus,kateus, viha ja ylpeys.
Mikään ei ole kyennyt tuhoamaan mustalaista kaikesta yrittämisestä huolimatta mutta tänäpäivänä on tehokkain ase käytössä se on assimilatio eli pakko sulautus kieli on jo lähes hävitetty joka oli iso side
Kuka sen kielen on hävittänyt? Ei ainakaan valkolainen. Eikö kyse ole siitä, että mustalaisvanhemmat eivät opeta sitä lapsilleen?
Kieli ei häviä sillä, että valkolainen puhuu sitä kolme sanaa.
englanti espanja venäjä saksa arabia ranska kiina italia nämä kun myö kaaleet hallittais niin niistä oli itsekullekkin hyötyä vanha-aika ei palaa koskaan olen nyt 56-vuotias ja opiskelen venäjää englanti ja espanja jo sujuu ei meillä kaalella pitäisi olla mitään niin salaisia haipisrituaaleja jotka eivät kestä päivänvaloa ja suvaisevaisiahan me ollaan jokaikinen eikös ollakii
1600-luvun lopulla vainot voimistuivat. Mutta 1700-luku oli romaneille ja sinteille todellinen kärsimysten vuosisata. Heitä vainottiin, kidutettiin, orjuutettiin ja murhattiin. Heidän pelkkä fyysinen olemassaolonsa paikkakunnalla tulkittiin rikokseksi. Heitä syytettiin liitosta pirun kanssa, kylien sytyttämisestä, lasten varastamisesta sekä ihmissyönnin harjoittamisesta.
Ensimmäinen yhtenäinen mustalaislainsäädäntö luotiin 1700-luvun alussa. Vuoden 1711 lainsäädännön mukaan "mustalaiset" tuli tavattaessa ensimmäisen kerran tehdä kuuroiksi ja polttomerkitä, toisella kerralla heidät tuli hirttää. On korostettava, että kysymys ei ollut "mustalaisen" syyllistymisestä rikokseen, vaan hänen olemassaolonsa riitti tuomioon. Kuningas Friedrich Wilhelm I. sääti 5.10.1725 lain, jonka mukaan kaikki yli 18 vuotiaat mies- ja naispuoliset "mustalaiset" voitiin hirttää ilman oikeudenkäyntiä. Kaupunkien ja kylien ulkopuolelle asetettiin ns. "mustalaistaulut", joissa heiltä kiellettiin saapuminen kaupunkiin.
[JJ]
Romaneihin liittyvät stereotypiat
Hitlerin ajan romanivainoilla ja joukkomurhaamisella on ideologiset juurensa vuosisatojen aikana syntyneessä rasistisessa näkemyksessä romaneista ja sinteistä. Rasistisluontoisella suhtautumisella romaneihin on pitkät perinteet myös Suomessa.
Kun romaniheimot saapuivat 1400-luvun puolivälissä Eurooppaan, syntyi kuvitelma, että heillä ja juutalaisilla olisi yhteinen alkuperä. Erotuksena heidän välillään olisi ainoastaan se, että romanien katsottiin luoneen itselleen kristittyjen vainojen pelosta uuden kielen. Tämän teorian kumosi vuonna 1763 teologianopiskelija Stefan Valyi kielitieteellisellä havainnollaan.
Romanielämää romantisoitiin 1800-luvun alkupuolen kirjallisuudessa. Mutta olennainen osa 1700-luvun -vainojen perintöä siirtyi 1800-luvun tieteelliseen tutkimukseen. Esimerkin tästä tarjoaa Tetznerin kirja "Geschichte der Zigeuner, ihrer Herkunft, Natur und Art" (1835). Kirja on alusta lähtien äärimmäisen vihamielinen suhteessa romaneihin. Tetzner kirjoitti:
"Kuka olisi saattanut aavistaa näiden rääsyisten varkaiden joukkion saapuessa Saksaan, että sellaisten irtolaisten jälkeläiset eivät tulisi neljän vuosisadan kuluttua olemaan yhtään sen parempia kuin esi-isänsä."
Tetznerin mukaan "mustalaiset" olivat "ihmiskunnan roskaväkeä", joka oli saapunut Eurooppaan kuin "Jumalan rangaistuksesta". Hänen mukaansa keskiajan suuret ruttoepidemiat olivat romanien ja juutalaisten aikaansaannosta. Hän yhdisti "ulkoisen olemuksen puolesta" kummatkin etniset ryhmät toistensa kanssa. Tetznerin mukaan molemmat etniset ryhmät olivat työtävieroksuvia, kieroja ja epärehellisiä. Romanit olivat hänelle varkaita ja juutalaiset varastetun tavaran kauppiaita.
Kyseisten negatiivisten stereotypioiden sitkeähenkisyyden osoittaa suomalaiset sanakirjojen tarjoama kuva. Suomalainen tietosanakirja vuodelta 1914 yhtyy täysin tähän negatiiviseen käsitykseen romaneista: "Elantonsa m. hankkivat kerjäämällä ja varastamal-la, petollisella eläintenpuoskaroimisella ... yms. työllä... Henkiset, varsinkin taiteelliset lahjat ovat vähäiset... Tupakkaa polttavat ahkerasti sekä miehet että naiset, vieläpä lapsetkin. Puku on tavallisesti repaleinen...heidän asuntonaan on teltta,... Kiinteäasuntoiset asuvat huonoissa olkikattoisissa savimajoissa." Yleisestä poiketen "Suomen m. ovat siistimpiä ja paremmin puettuja kuin muut heimolaiset." Otavan suuri tietosanakirja levittää kieltestä näkemykstä vielä vuonna 1962 todeten: "Säännöllistä työtä m. yleensä karttavat."
Tämä Suomen romanien historiaa koskeva artikkeli on tuotettu EU-osarahoitteisen JOIN-projektin
toimeksiannosta. JOIN-projekti pyrkii toiminnallaan edistämään syrjimättömyyttä ja tasa-arvoa, ja yksi
sen painopistealueista on ollut parantaa romanilasten koulunkäynnin edellytyksiä sekä hälventää
romaneihin kohdistuvia ennakkoluuloja.
Tämä artikkeli on liite Saksan JOIN-alaprojektin tuottamaan historian kirjaan, joka käsittelee pääasiassa
Saksan romanien historiaa ja joka tehtiin opetusmateriaaliksi opettajille ja kouluttajille. Hankkeen
perimmäisenä tarkoituksena oli tuottaa aineisto, joka on vapaa romaneihin kohdistuvista
ennakkoasenteista ja joka on romanien itsensä tekemä.
Suomen romanien historiallisiin vaiheisiin sisältyy kahden vieraan vallan Ruotsin ja Venäjän
alaisuudessa eläminen. Erityisesti Ruotsin vallan aikana romaneilla ei ollut lain suomaa turvaa ja
oikeutta. Vuodesta 1540 vuoteen 1750 oli voimassa hirtto- ja maastakarkotus laki, joka salli romanien
tuomitsemisen ja surmaamisen ilman oikeudenkäyntiä. Venäjän vallan alla romanien tilanne ei ollut
yhtään helpompi. Kielteinen erottelu lisääntyi mm. irtolaislain säädännön johdolla. Venäjän
vähemmistöpolitiikka ei antanut sijaa vähemmistöjen asioiden esiin nostamiselle, vaan heidät pyrittiin
sulauttamaan valtaväestöön. Suomen vähemmistöpolitiikka pyrki sulauttamaan romanit täydellisesti
valtaväestöön aina 1960-luvulle saakka. Myös kirkon suhtautuminen on ollut romaneja syrjivää.
Kaikella tällä on ollut vaikutusta romanien asenteisiin yhteiskuntaa kohtaan. Vaikka myönteistä
kehitystä on tapahtunut, ennakkoluuloja esiintyy silti puolin ja toisin.
Suomen itsenäisyyden myötä romanien asema parantui. Myönteinen kehityskulku on jatkunut
viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Tähän ovat vaikuttaneet romaniväestön yhteiskunnallinen
herääminen, asunto-olosuhteiden parantuminen, aikuiskoulutuksen käynnistyminen, romanikielen
kehittyminen sekä sosiaali-, koulutus- ja kulttuuripoliittiset toimenpiteet. Osaltaan romaneille
kohdistettujen palvelujen parantumiseen ovat vaikuttaneet julkishallinnossa toimivat romaniasiain
neuvottelukunta (Ronk), tänä vuonna (2004) vakinaistetut alueelliset neuvottelukunnat sekä
Romaniväestön koulutusyksikkö. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli Kotuksen tehtäviin kuuluu
samoin kuin muidenkin kotimaisten kielten myös romanikielen tutkimus ja huolto. Asiantuntijaelimenä
toimii Romanikielen lautakunta, jonka jäsenet ovat puheenjohtajaa lukuun ottamatta romaneja. Paitsi
että em. toimintayksiköt parantavat romanien asemaa, ne tuottavat samalla tarvittavaa asiantuntemusta
ja tietoa romaneista virkamiehille. Romanien asemaan on suuresti vaikuttanut myös romanijärjestöjen
kautta tehtävä työ.
Huolimatta ihmisoikeuksia ja syrjimättömyyttä tukevista laista Suomen romanit kokevat edelleen
syrjintää ja suoranaista rasismia. Romanien ei edelleenkään ole helppo päästä yleisiin ravintoloihin tai
saada palveluita. Myös työ- ja asuntomarkkinoilla heitä syrjitään. Syrjintä koskee myös lapsia: heidät
pannaan aivan liian kevein perustein erityisluokille tai erityiskouluun. Syrjäytymistä tapahtuu myös
puutteellisen koulutuksen johdosta. Niinpä viime vuosikymmenenä on toiminta keskitetty erityisesti
romanien koulutuksen kehittämiseen. YK:n syrjinnän vastainen komitea kiinnitti huomiota edellä
mainittuihin ongelmiin vieraillessaan Suomessa 25.8.2003.
Suomen romanit poikkeavat jossain määrin Saksan romeista ja sinteistä. Saksan romanien keskuudessa
on runsaasti eritaustaisia romaneja, ja romanipakolaiset muodostavat yhdessä heidän kanssaan erittäin
heterogeenisen ryhmän. Suomessa romanit ovat enemmän monogeeninen ryhmä. Liioin eivät Suomen
romanit ole joutuneet kokemaan toisen maailmansodan natsivainoja, joissa surmattiin yli puoli
miljoonaa ulkomaan romania. Tiettävästi Suomesta ei luovutettu yhtään romania Saksaan, mistä
olemme kiitollisia maamme silloisille päättäjille sekä Jumalalle. Seuraavaksi käsitellään tarkemmin
Suomen romanien historiallisia vaiheita meidän päiviimme asti.
2. Tulo Euroopan kautta Suomeen
Romanien tulosta Eurooppaan on säilynyt historiallisesti luotettavia asiakirjoja. Ensimmäisiä mainintoja
romaneista Euroopassa on löydetty Kreetalta Simon Simonidiuksen matkakertomuksesta vuodelta 1322.
Romanien Eurooppaan muuttoa koskeva todistusaineisto osittaa, ettei romaniväestön muuttoliike ollut
järjestäytynyttä massamuuttoa ja että sen suunta ja ajoitus määräytyivät pikemminkin kulloistenkin
paikallisten olosuhteiden mukaan. Kautta koko länsimaisen historiansa romanit ovat kohdanneet
vihamielisyyttä useimpien isäntäkansojen taholta, mikä puolestaan on nopeuttanut heidän leviämistään
kaikkialle Eurooppaan. Keskiajan päättyessä heitä oli jo asettunut useimpiin maihin, myös
Skandinaviaan. On ilmeistä, että romanien uskollisuus omalle ei-eurooppalaiselle kulttuurilleen oli
ristiriidassa eri eurooppalaisten kulttuurien kanssa. Tämä aiheutti sen, että romanien mahdollisuudet
tasaväkiseen kilpailuun olivat varsin pienet.
Ensimmäiset kirjalliset todisteet romaniväestöstä Suomessa ovat 1500-luvulta. Suomi kuului tuolloin
Ruotsin kuningaskuntaan, ja romaniväestöä koskivat täällä samat lait kuin Ruotsissa. Lakien sisältö
koski karkotusta, sopeuttamista ja valvontaa. Kun Suomesta v. 1809 tuli Venäjän keisarikunnan
suuriruhtinaskunta, erityislakien painopisteenä oli romaniväestön sopeuttaminen ja valvonta.
Tavoitteena oli saada heidät asettumaan paikoilleen.
3. Ruotsi-Suomen aika
Suomi kuului 1500-luvulla Ruotsin kuningaskuntaan. Romaneille aika ei ollut suosiollista, sillä Ruotsi-
Suomen hallitusvalta suhtautui heihin kielteisesti, ja he joutuivat saman epäluulon kohteiksi kuin
Euroopassakin. Myös luterilainen kirkko syyllistyi samaan syrjintään kuin katolinen kirkko. Juhana III,
Ruotsi-Suomen kuningas, määräsi vuonna 1576 kaikki Norrlannin läänissä tavatut romanit
karkotettavaksi valtakunnasta. Tuohon aikaan maassa vallitsi ankara säätyjako. Toisaalta valtakuntaa
muokattiin yhdeksi kokonaisuudeksi: kaikkialla oli säädetty voimaan sama uskonto, samat elintavat ja
sama kieli. Näistä asioista johtuen Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 päätettiin, että
romaniväestöltä kielletään kirkolliset palvelut: vainajia ei saanut haudata siunattuun maahan, lapsia ei
kastettu, avioliittoon ei vihitty, jopa sairaanhoito kiellettiin. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa romaneille,
erotettiin välittömästi virasta.
Aiemmin, vuonna 1560 Laurentius Petri oli määrännyt, että papit eivät saaneet olla romanien kanssa
tekemisissä. Vuonna 1637 puolestaan kuningatar Kristiina antoi käskyn, jonka mukaan kaikki Ruotsi-
Suomessa tavatut romanit oli hirtettävä. Samaan aikaan maassa astui voimaan kuninkaallinen määräys,
jonka mukaan kaikki valtakunnan alueella olevat romanit piti karkottaa, mutta jos he jäivät maahan,
heidät voitiin teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.
Kirkkolaki ja asetukset loivat uutta linjaa vuonna 1686. Romaniväestöä pyrittiin asuttamaan ja heidän
liikkumistaan rajattiin. Romaniväestöä kohdeltiin irtolaisina ja heiltä otettiin lapset valtion hoitoon
yhteiskunnan kasvatettavaksi. Naiset joutuivat kehruulaitoksiin ja miehet vankiloihin. On hyvinkin
todennäköistä, että näiden tapahtumien pohjalta ovat syntyneet puheet siitä, että romaninaiset
”ryöstivät” lapsiaan, kun he hakivat lapsensa pois noista valtion lastenkodeista. 1600-luvun
loppupuolella Suomen kenraalikuvernöörinä toimi Pietari Brahe. Hänen määräyksestään romanit
pyrittiin asuttamaan Pielisjärven pitäjän autiotiloille. Pielisjärven alue oli Venäjän rajan tuntumassa ja
romanit velvoitettiin samalla puolustamaan Suomen rajaa sekä viljelemään korpea autioituneilla
erämaatiloilla.
Autiotilojen viljely ja hoito oli raskasta työtä ja työkalutkin olivat puutteellisia. Ruotsalaiset ja
suomalaiset uudisviljelijät saivat valtiolta apua siirtyessään uudisraivaajiksi. He saivat työvälineitä,
siemeniä sekä rakennustarvikkeita, lehmiä ja hevosia yms. Tarvikkeiden luovutusluetteloissa ei näy
yhtään romaninimeä tai sukua, jotka olisivat saaneet vastaavaa apua (Aleka Stobin: Selvitys Kajaanin
uudisviljelijöiden avustusluetteloista). Tämän vuoksi romanit olivat valmiit antamaan periksi muutaman
vuoden sisällä ja lähtivät uudelleen kiertämään maata ja harjoittamaan perinteisiä elinkeinojaan. Tämän
jälkeen astui jälleen voimaan laki, joka määräsi ”kuolemanrangaistukseen pahuutta tehneet mustalaiset
ja muut karkotetavaksi maasta”. Maasta karkotus oli voimassa Suomessa aina Ruotsi-Suomen ajan
loppuun.
Kirkon suhde romaneihin 1500-1800-luvuilla oli samantapainen valtiovallan kannanottojen kanssa.
Kirkko ei vastustanut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettavaksi maasta, hirtettäväksi
tai sulautettavaksi keinolla millä tahansa muuhun yhteiskuntaan. Voidaan olettaa, että romanien vainoja
sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut hiljaista myöntymistään niille. Vielä
1800- luvulla kirkko näki romanit omasta perspektiivistään ongelmana. ”Romaniongelmaa” käsiteltiin
myös kuusilla valtiopäivillä. Tosin niiden tuloksena kirkko lopultakin päätti auttaa romaneja erilaisilla
laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Esim. papiston tuli huolehtia mm. kastamattomien romanien
kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta, romanien avioliittojen laillistamisesta jne.
4. Venäjän suuriruhtinaskunta ja autonomianaika
Suomi muuttui v. 1809 Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunnaksi ja näin valtiovallan
suhtautuminen romaneihin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Senaikaisten erityislakien tavoitteena oli
romanien sopeuttaminen ja valvominen. Valtiovallan tuli ottaa huostaan irtolaiset ja kiertolaiset. Naiset
määrättiin Turun kehruuhuoneisiin ja miehet Viaporin työlaitokseen. Näin romaneista saatiin myös
taloudellista hyötyä. Vuonna 1863 alettiin romaneihin soveltaa yleistä irtolaislakia, mutta vankilalta ja
kehruuhuoneilta se ei heitä pelastanut, sillä laki vaati, että heidän oli pystyttävä osoittamaan, että he
nauttivat ”laillista suojaa”. Koska heillä ei ollut määräaikaa tällaisen suojelun hankkimiseen, niin heitä
siirrettiin Viaporista Hämeenlinnan ojennuslaitoksiin.
1800-luvulla romanikysymys nousi ensimmäisen kerran esille valtiopäivillä. Siellä säädyt olivat yhtä
mieltä siitä, että romanit tulisi sulauttaa muuhun väestöön eri tukitoimin. Romaneja koskevasta
erillisestä lainsäädännöstä luovuttiin vuonna 1883, jolloin juopa irtolaisten ja romanien välillä tasaantui.
Kirkonmiehiä kehotettiin kasteopetuksen kautta tekemään romaneista yhteiskuntakelpoisia.
Wallen komitea 1900-luvun alkupuolella
Toimenpiteitä; ”jätettävä vapaehtoisen toiminnan ja ihmisrakkauden huoleksi”
1900-luvun alussa ns. Wallen komitea asetti tavoitteekseen romanien täydellisen sulauttamisen
pääväestöön. Komitean käsityksen mukaan oli vaikeaa ratkaista, kuka oikeastaan on luettava
mustalaiseksi. Huomattavasti helpompaa olisi ollut suunnitella toimenpiteitä kaikille maassa
kierteleville henkilöille kuin ainoastaan ”mustalaisille”. Komitean esittämät toimenpiteet tarkoittivat
”ainoastaan kuljeskelevia ja varsinaisia mustalaiselämää viettäviä, mustalaisheimoon kuuluvia
henkilöitä”. Komitea ehdotti mustalaisviraston perustamista helpottamaan mustalaisten rekisteröimistä
ja mustalaiskoulujen perustamista. Komitean mietinnössä sanotaan mm. seuraavaa:”Rodun kasvatus
tulee aloittaa lapsuudessa ja lapsi on otettava kuriin ennen kuin synnynnäinen rotutyyppi on tullut
yksilölliseksi luonteeksi, rotuvaisto tavaksiY Mutta ei voi tulla kysymykseen, että valtio ottaisi huostaan
mustalaisten kasvatuksen ennekuin he ovat tulleet kouluikään, se on jätettävä vapaaehtoisen toiminnan
ja ihmisrakkauden huoleksi.”
Porvarissääty oli uskonut mietinnössään vuoden 1894 valtiopäivillä: ”Kun väestön mieleen juurtunut
mustalaisten halveksiminen on haihtunut, kun hekin kansan silmissä kohoavat ihmisasemaan ja kun
usko heidän maagisiin voimiinsa on kadonnut, muuttuvat myös mustalaisten omat käsitykset, tapahtuu
hajaantumista, ja kieli ja sen mukaan mustalaisille ominainen elintapa häviää.”
5.2. Erityistoimet
Wallen komitean mietinnössä ehdotettiin erityistoimia romanien ”aiheuttamien epäkohtien
korjaamiseksi”. Mietintöön sisältyneiden ehdotusten tavoitteina oli saattaa romanit mahdollisimman
tehokkaan julkisen vallan valvonnan alaiseksi. Heidän olisi mm. pakko henkikirjoituttaa itsensä. Lisäksi
ehdotettiin, että kun heidät pantaisiin kirkonkirjoihin, heidät saataisiin noudattamaan ”siveysohjeita”.
Tällä tähdättiin siihen, että romanit saisivat kirkollisen vihkimyksen. Ehdotettiin myös
ammattikoulutuksen antamista romaneille työsiirtoloissa sekä työpaikkojen hankkimista heille kuntien
toimesta. Mietinnössä ehdotettiin myös erityisen mustalaistoimiston perustamista.
Tyypillistä tuon ajan ajattelulle olivat komitean saamat useat ehdotukset. Niissä mainittiin mm.
seuraavia toimenpiteitä: romanien kiertely oli rajoitettava kotikuntiin, romaneilta oli kiellettävä hevosen
pito, kaikki romanit oli sijoitettava kruunun töihin, heidät oli kuljetettava johonkin saareen työleirille
tai ajettava pois maasta. Jopa kaikkien romanimiesten kuohitsemista ehdotettiin. Komitea ei kuitenkaan
onneksi kuunnellut neuvonantajiaan. Raino Vehmas pohtii väitöskirjassaan vuodelta 1961, että mietintö
oli aikakauteensa nähden aika vapaamielinen. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että komitean sihteerinä
toimi romanien kulttuuriin ja oloihin laajasti perehtynyt Arthur Thesleff. Thesleff oli kulkenut romanien
matkassa ja tutustunut heidän kieleensä. Hän julkaisi 1901 laajan ja kansainvälisestikin huomioita
herättäneen romanikielen sanakirjan Wörterbuch des Dialekts der Finnländischen Zigeuner. Komitean
esitykset ja ehdotukset hukkuivat kuitenkin pian maan poliittiseen sekasortoon ja mullistuksiin,
työsiirtoloita ei tosin voitu välttää aina silloinkaan:
”Vuonna 1943 Tampereen markkinoilta vietiin romanimiehiä työsiirtolaan Kihniölle, Aitonevan
turvetyömaalle. Muistan sen, kun miehet katosivat, isäni heidän mukanaan. Hän oli myös tuolloin
Tampereen markkinoilla. Naiset alkoivat kysellä miestensä perään. Ensi alkuun emme tienneet, mihin
miehet olivat kadonneet. Naiset saivat kuitenkin selvitettyä, että miehet vietiin Kihniön työleirillä.
Matkasimme sinne äitini ja muiden sukuni naisten kanssa. Silloin oli sota-aika ja pula kaikesta. Lapsen
mieleeni on jäänyt lähtemättömästi nälkä, jota koimme Kihniöllä. Asiasta vaiettiin monta vuotta eikä
siitä uskallettu puhua. Meitä elää vielä muutamia niitä ihmisiä, joilla on tämä työleirikokemus on
muistoissaan”, kertoo muuan romani.
Romanien tilanteeseen palattiin virallisella tasolla vasta toisen maailmansodan jälkeen. Muuten näiden
kysymysten esilläpito jäi ainoastaan yksittäisen kansalaisaktiivisuuden varaan.
6. Järjestötoiminnan alkua ja henkilöhistoriaa
1900-luvun alussa Mustalaislähetyksen perustaja Oskari Jalkio alkoi tehdä hengellisen valistustyön
ohella myös sosiaalista avustusyötä romaniväestön parissa. Yhdistyksen toiminta jäi kuitenkin
vähäiseksi ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen Mustalaislähetyksen toiminta aktivoitui.
Vuonna 1906 perustettu Mustalaislähetys ry. muutti sittemmin nimensä Romano Missioksi.
Yksi romaniasiainhoidon uranuurtajista oli romanitaustainen Ferdinad Nikkinen, joka toimi
äänenmuodostuksen opettajana Helsingissä. Hän lähetti 20.3.1946 valtioneuvostolle kirjeen, jossa hän
pyysi valtioneuvostoa kiinnittämään huomiota romanien asemaan ja tarpeisiin muiltakin osin kuin
ainoastaan kirkollisen julistuksen kuulemiseen. ”He kaipaavat käytännöllisiä sosiaalisia toimenpiteitä,
ammattikasvatusta ja taloudellisia edellytyksiä jonkin vakiintuneen työn tai elinkeinon
harjoittamiseen.” Ferdinad Nikkisen vetoomuksen oli allekirjoittanut 346 romania eri puolelta Suomea.
Kirjelmän hän uudisti vielä 17.9.1955.
Romanien Liitto B Romanengo Staggos kirjoittaa tiedotuslehtensä numerossa 1 (23.12.1953), että
yhdistys oli tehnyt seuraavan esityksen kirkkohallitukselle kesällä 1953. ”PAPINKIRJAT: Romanien
liitto lähetti kesällä Kirkkohallitukselle kirjelmän, jossa se pyysi, että romanien papinkirjoihin ei
vastedes tehtäisi merkintää ”romani” tai ”mustalainen”, koska se ei ole mikään ammatti vaan
kansallisuus. Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta ja siitä syystä liitto lähetti 9.12 uuden kirjelmän, jossa
se huomautti, että mainitunlainen merkintä papinkirjaan on vastoin Suomen perustuslakia
(Hallitusmuodon 5'). Tähän kirjeeseen tuli nopeasti vastaus, jossa kirkkohallitus ilmoitti lähettävänsä
kaikille seurakunnille tiedonannon, jossa kielletään tekemästä papinkirjoihin merkintää ”romani” tai
”mustalainen”. Tietääksemme tämä tiedoitus on jo saapunutkin seurakuntien Kirkkoherroille.@”
Seuraavan vuoden Romanien liiton B Romanengo Staggos tiedoituslehti n:o 2. 25.1.1954 kertoo
kirkkohallituksen päätöksestä seuraavaa: ”Romanien Liiton pyynnöstä Kirkkohallitus on kieltänyt
merkitsemästä papintodistuksiin sanaa ”romani” tai ”mustalainen”. Tämä kielto ilmoitettiin
seurakunnille vähän ennen joulua.” Kirkkohallitus sai huomautuksen siitä, että se oli toiminut vastoin
lakia, minkä se varmaankin tiesi, mutta ei pitänyt sitä kovinkaan merkittävänä ennen kuin siihen
puututtiin. Heille oli varmaankin uutta, että romanit itse puuttuivat asioihinsa ja huomauttivat niistä.
Romanengo Staggos -liitto oli aloittanut uraauurtavan työn romanipolitiikan saralla.
Mustalan komitean toimenpiteet
Sulauttaminen jatkuu v. 1953
Romanikysymystä käsiteltiin itsenäisen Suomen valtiopäivillä ensimmäistä kertaa vasta 1943.
Valtiovallalta vaadittiin toimia, joilla romaneista kasvatettaisiin ”hyviä ja paikoillaan asuvia
kansalaisia”. Toisen maailmansodan jälkeen tehtiin eduskunnassa romaniväestön asemaan liittyviä
aloitteita, jotka harvoin johtivat konkreettisiin toimenpiteisiin. Maaliskuussa 1953 valtioneuvosto asetti
köyhäinhoidon ylitarkastajan Paavo Mustalan johdolla toimivan komitean. Komitean tehtäväksi tuli
”mustalaisten sopeuttaminen normaaliseen yhteiskuntaelämään” (komiteamietintö 1955 n:o 7). Ernest
Gellnerin mukaan teollistuneen yhteiskunnan aika oli kansallisvaltion ja nationalismin aikaa.
Teollisessa yhteiskunnassa nationalismi saa aikaan tarvittavan yhtenäisyyden ja yhdenmukaisuuden.
1800-luvun maatalousyhteiskunnassa se, mikä formuloitiin ylevästi ja aatteellisesti ”yksi kansa! yksi
maa! yksi mieli! yksi laulu ja viisaus!” Bmuotoon, tuli todelliseen muotoonsa vasta toisen
maailmansodan jälkeen sotakorvauksia maksavassa teollistuvassa yhteiskunnassa.
Romaniväestön elinoloista puhuttaessa 1953 kansanedustajat havaitsivat jo silloin kansallisvaltion
sisäisen rakenteellisen väkivallan ilmiön. Nationalismin kyllästämä teollistuva kansallisvaltio pyrittiin
rakentamaan yhden kansan ja yhden kulttuurin varaan. Näin romanit vähemmistönä ja heidän rikas oma
kulttuurinsa jäivät yhteiskunnan marginaaliin. Romaneihin ja muihinkin vähemmistöihin vaikutettiin
niin, että niiden potentiaaliset resurssit oman kulttuurin kehittämiseksi ja ehjän identiteetin
suojelemiseksi eivät voineet toteutua. Vähemmistökysymystä pyrittiin hoitamaan köyhäinhoidon ja
kriminaalihuollon lähtökohdista. Näin romanit leimattiin ongelmalähtöisesti, ongelmalliseksi
alakulttuuriksi. Romaniväestön piti integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan köyhyyttä, poikkeavuutta
ja rikollisuutta säätelevien instituutioiden kautta.
Mustalan komitea otti itselleen myös kasvatustehtävän. Tehtävän mukaisesti romaneista pyrittiin
kasvattamaan ”yhteiskuntakelpoisia kansalaisia”, mikä merkitsi suomalaisten perinteiden, suomalaisten
tapojen ja suomen kielen täydellistä omaksumista. Romaniväestöön kuuluvan henkilön oli vaativaa ja
vaikeaa täyttää tuota yhteiskuntakelpoisuuden kriteeriä ilman jonkinasteista luopumista omasta
kansallisesta identiteettiään. Oman kulttuurin kehittämiselle ja vaalimiselle ei ollut kovin suopeita
edellytyksiä, kun vielä 1960-luvulla romaneja asui talvisinkin teltoissa, lauta-, pahvi- sekä havumajoissa
ja jopa maakuopissa.
Mustalan komitea jätti mietintönsä valtioneuvostolle keväällä 1955. Siinä mainitut toimenpideehdotukset
olivat jokseenkin samantapaisia kuin Wallen komitean mietinnössä mainitut.
Suvaitsevampaa ajattelua oli tullut mukaan vain sikäli, ettei ihan ehdotonta sulauttamista muuhun
väestöön enää pidetty ensisijaisena tavoitteena. Mietinnössä mainittiin, että ”ryhdyttäessä
toimenpiteisiin mustalaisiin nähden, olisi heidän annettava säilyttää omat erikoispiirteensä, mikäli ne
eivät ole ristiriidassa lain tai hyvien tapojen kanssa, samoin kuin myös oma kielensä”. Komitea tuli
kuitenkin siihen lopputulokseen, että mikäli sulautumista ilmenisi, olisi se ”silloin seurausta
mustalaisiin suunnatuista positiivisista toimenpiteistä ja mustalaisten sosiaalisen aseman yleisestä
paranemisesta”.
Toisen maailmansodan jälkeen asetettu Paavo Mustalan komitea on ollut eräs romanipolitiikan
merkkipaalu, josta lähti liikkeelle sellainen romaniasioiden hoito, mihin myös romanit itse tulivat
mukaan toimijoina eivätkä enää kohteina, joita he siihen asti enemmän tai vähemmän olivat olleet.
Vuonna 1956 saatiin valtionhallinnon yhteyteen virallinen Mustalaisasian neuvottelukunta, jossa alkuun
oli ainoastaan yksi romanijäsen. Kun etnisten suhteiden ymmärtämisen taso
kansainvälistymiskehityksen edetessä kasvoi ja neuvottelukuntaan tuli romaniväestön edustus, alkoi
neuvottelukunnalla olla merkitystä vähemmistö- ja romanipolitiikan suunnannäyttäjänä
kansainvälisestikin. Suunnannäyttäjän rooli tosin vahvistui vasta 1960-luvun loppupuolella.
Uusi vähemmistöpoliittinen ajattelu ja romanien oma osallistuminen
Vähemmistöpoliittisen ajattelun tuloa kuvaa eduskunnassa 1967 tehty Georg Backlundin ja Arvo Salon
toivomusaloite. Tuossa aloitteessa tuotiin ensimmäistä kertaa esille romaniväestön etujen valvominen
ja alleviivattiin vähemmistön oikeutta olla omien asioidensa toimijoita. Kansanedustajat esittivät, että
”hallitus mitä pikimmin asettaisi komitean johon tulee kuulua vähintään kaksi mustalaisten edustajaa,
mustalaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja heidän etujensa valvomiseksi joka suhteessa; sekä että
hallitus jo vuoden 1968 tulo- ja menoarvioesitykseen ottaisi tarpeelliset varat asian käytännöllistä
toteuttamista varten.”
Vuonna 1968 uudistettu neuvottelukunta, jossa oli myös romaniedustus, on ensimmäinen vähemmistön
ja viranomaisten välinen yhteistyöelin. Neuvottelukunnan uudistuksen jälkeen se teetti heti selvityksen
romaniväestön asunto-oloista. Selvitysten seurauksena neuvottelukunta laati romanikysymyksen
hoitoon liittyviä näkökulmia koskettelevan periaatteellisen mietinnön. Mietintö valmistui vuonna 1971.
Siinä pyrittiin kiinnittämään huomiota yleisiin periaatteellisiin vähemmistöpoliittisiin linjoihin myös
muissa romaniväestöä koskettavissa kysymyksissä sekä toimenpiteissä, jotka kohdistuivat heihin.
Neuvottelukuntakin yllättyi tutkimuksen tuloksista. Mietinnössä ihmetellään: ”Kuinka on mahdollista,
että tietty vähemmistö kokonaisuutena ottaen on aina elänyt niin heikossa sosiaalisessa asemassa, että
sen osalta on kysymys suoranaisesta kurjuudesta.”
1970-luvulla pyrittiin saamaan aikaan romaniväestön asemaa parantavaa lainsäädäntöä. Laki
mustalaisväestön asunto-olojen parantamisesta (713/75) tuli voimaan 1975. Laki pyrki lievittämään sen
rakenteellisen väkivallan seurauksia, jonka kohteeksi romaniväestö oli suomalaisessa yhteiskunnassa
aikojen kuluessa joutunut. Asuntokysymyksistä huolehtiminen tuli merkitsemään myös kiertämisestä
olevan myytin hautaamista, ja romaniväestö alkoi muuttaa kaupunkeihin. Syrjintä kriminalisoitiin
vuonna 1970 täydentämällä rikoslakia syrjintää koskevilla rangaistussäännöillä. (465/70).
Näillä uudistuksilla ei voitu kuitenkaan korjata suuria rakenteellisia ongelmia. Syrjinnän
kriminalisoinnilla ei voitu lisätä yhteiskunnallista osallistumista eikä sosiaalipoliittisilla toimenpiteillä
voitu edistää poliittista vaikuttamista. Toimenpiteiden luonne oli passiivinen, eikä niissä korostunut
vähemmistön oman osallistumisen mahdollisuus. Edellä mainittu lainsäädäntö oli merkittävä alku,
mutta julkinen huomio ja poliittinen aktiviteetti ei ollut vielä suunnattu keskeisiin kysymyksiin. Nykytilanne
Suomen romaneilla on nykyään täydet kansalaisoikeudet ja -velvollisuudet. He ovat sekä suomalaisia
että romaneja, ja he ovat aktiivisesti rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa. Suomen romaneita
arvioidaan olevan 10 000. Myös Ruotsin puolella asuu noin 3 000 suomalaista romania.
Todellinen romaniväestön tunnustaminen vähemmistöksi tapahtui vasta 1990-luvulla. Vuonna 1995
tehtiin perustuslakiuudistus. Perustuslain 17.3 ' onkin oikeastaan lainsäätäjän vastaus
oikeusjärjestyksemme kohtaamiin haasteisiin yhä monikulttuurisemmassa yhteiskunnassa. Sen mukaan
”...saamelaisilla alkuperäiskansana, romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus kehittää ja ylläpitää omaa
kulttuuriaan”.
1997 Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta koskeva laki uudistettiin siten, että laitoksen tehtäviin tuli
kuulumaan myös romanikielen tutkimus ja huolto. Tutkimuskeskukseen perustettiin romanikielen
lautakunta, johon kuului neljä romanijäsentä.
1988 Suomi allekirjoitti kaksi merkittävää kansainvälistä vähemmistöjen oikeuksia turvaavaa
sopimusta:
- Euroopan Neuvoston alueellisia ja vähemmistökieliä koskeva peruskirja, jossa Suomi nimeää
romanikielen perinteiseksi ei-alueelliseksi vähemmistökieleksi;
- Euroopan Neuvoston kansallisten vähemmistöjen suojelua koskeva puiteyleissopimus.
Allekirjoituksen yhteydessä Suomi nimesi romaniväestön yhdeksi perinteiseksi vähemmistöksi.
OY Yleisradio Ab:sta annettua lakia uudistettiin siten, että ohjelmatoiminnassa tulee kohdella yhtäläisin
perustein suomen- ja ruotsinkielisiä sekä tuottaa ohjelmia saamen, romani- ja viittomakielellä sekä
soveltuvin osin myös muille kieliryhmille.
Koululainsäädännön kokonaisuudistuksen mukaan
- oman äidinkielen opetusta on annettava kaksi tuntia viikossa, jos opetusryhmässä on vähintään neljä
lasta,
- vähemmistökielillä kuten saamella, romanikielellä ja viittomakielellä on mahdollista saada
kokonaisopetusta mahdollisuuksien mukaan omalla äidinkielellä.
Kaksi selvitysmiestä teki selvityksen ”Romanipolitiikan strategiat” sosiaali- ja terveysministeriön
toimeksiannosta. Sosiaali- ja terveysministeriö asetti ministeriöiden välisen työryhmän pohtimaan
”Romanipolitiikan strategiat” -selvityksen esityksiä romaniasioiden hoitoa koskevan hallinnon ja
lainsäädännön uudistamisesta ministeriö-, lääni- ja kuntatasolla.
Romaneihin kohdistuva syrjintä
Vieläkin romaniväestön taloudellis-sosiaalinen asema on historiallisista syistä, heikosta koulutuksesta,
yleisestä ennakkoluuloisuudesta sekä syrjinnästä johtuen heikko. Täyden ja tehokkaan tasa-arvon
toteutuminen taloudellisella, sosiaalisella, poliittisella ja kulttuurin alueilla on vielä puolitiessään,
vaikka edistymistä onkin tapahtunut. Romaneja on suhteellisen vähän yhteiskunnallisissa johto- ja
luottamustehtävissä. Romanien sosiaalinen ja taloudellinen tilanne, vaikka siitä ei ole olemassa
yksityiskohtaisia tilastoja, poikkeaa vahvasti muusta väestöstä. Valtion toimenpiteet tosiasiallisen tasaarvon
luomiseksi ovat olleet toistaiseksi riittämättömiä. Kaikinpuolisen tasa-arvon saavuttaminen
edellyttää huomattavaa panostusta romanilasten koulutukseen, pääväestön ennakkoasenteiden
vähenemistä ja viranomaisten perehtymistä kansallisiin vähemmistöihin. Romanien ja heidän
kulttuurinsa kannalta tasa-arvoisuus edellyttää malttia hyväksyä pääväestön hidas asennemuutos,
voimavaroja koulutukseen ja osallistumiseen yhteiskunnan toimintoihin sekä viisautta erottaa toisistaan
vaikuttaminen ja kulttuurin sulauttamisen karikot. Tulevaisuudessa romanien kulttuuri tulisi nähdä
entistä enemmän Suomen rikkautena, jota pyritään varjelemaan.
Myös romanien omasta panoksesta riippuu osallistuminen koulutukseen ja sitä kautta työelämään.
Suomalainen yhteiskunta on vielä työyhteiskunta, jossa jokainen pyrkii hankkimaan paikkansa työn
kautta. Suomen romaneille tämä on ollut hankalaa heikosta koulutuksesta johtuen. Tulevaisuuden tulee
olla tässä suhteessa parempi edellyttäen, että yhteiskunta antaa riittävästi voimavaroja, sillä romaneilla
itsellään on halu kouluttautua.
9.2. Syrjäytyminen
Suomen romaniväestön syrjäytymistä on pyritty ehkäisemään romanikulttuurin oman tuen ohella myös
yhteiskunnallisilla toimilla. Koulutus ehkäisee syrjäytymistä ja juuri siksi erityisesti sosiaali- ja
opetussektori ovat ottaneet huomioon romanien nykytilan sekä kehittäneet yhdessä heidän kanssaan
toimenpiteitä syrjäytymisen ehkäisemiseksi mm. pyrkimällä kehittämään romanien koulutusta ja sitä
kautta pääsyä työelämään. Esiopetuksen tärkeyttä on painotettu, sillä syrjäytyminen saattaa alkaa jo
lapsuudesta. Romanilapselle tulisi jo varhaisessa vaiheessa tarjota sosiaalinen ja kielellinen perusta.
Päivähoitoasetus (1336/945) tulee toteuttaa. Mahdollisuudet on pyrittävä luomaan samoiksi kuin on
pääväestön lapsilla jo koulunkäynnin alkaessa. Tutkimusten mukaan moni Suomen romanilapsi
keskeyttää peruskoulun. Keskeyttämishuippu ajoittuu yläasteelle.
Romanipolitiikan strategiat selvityksen mukaan: ”Yksi merkittävä osa on osallistuminen ja
vaikuttaminen. Osallistumista ei enää nähdä myöntymisenä valtaväestön kulttuurin arvoihin vaan
osallistuminen voi olla mitä parhainta identiteetin ylläpitoa ja suojelua. Yhteiskunnan uusi strategia
on romanien osallistumisen mahdollistaminen ja sen edellyttämät resurssit.”
Romanien halu erottautua ja suojella omaa perinnettään ei ole ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan
arvojen kanssa. Romanien omaleimainen tapa on olla olemassa ja säilyä. Tähän olemisen tapaan kuuluu
myös halu kouluttautua, tehdä työtä yhteisten asioiden eteen ja elää yhteisten sääntöjen mukaan. Tässä
romaneja tulee tukea ja vahvistaa sekä antaa resursseja: koulutusta, yhteistyökanavia ja palveluita.
Ai halu kouluttautua. Ei todellakaan, nähty on. pitäis saada nukkua puoleen päivään. Koulu ja työpäivä ohi kun nämä herää!
copy/paste riemuvoitto..... Kuka edes viitsi tuollaisen sepustuksen lukea.....
miks ei sais puhuu. onks jotain salatavaa. ei miul oo ainakaa