Naisten kanssa sinun pitää tulla toimeen tavalla tai toisella. Ne ovat valmistaneet meistä jokaisen.
Puntaroin mielessäni vuosia hänen sanojaan.
Hänellä oli ollut täältä poistuessaan 9 lasta.
Neuvonsa kai ei rekisteröitynyt minulle toimintaohjeeksi - minulla ei ainuttakaan!
Tässä vaiheessa elämänkaarta osaan tästä olla kaikkeudelle jopa kiitollinen.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kaikki eivät jätä perinnöksi sitä viisautta! On joskus raskasta paikata puutteelisuuksia! :) Onneksi omassa elämässäni en ole tarvinut sitä enää tehdä. Jumalan kiitos.
Ajat, jotka isä oli sodassa olivat raskaita aikoja. Ne jättivät traumoja monelle. Saattoi olla, että rintamalta palanneet miehet olivat jotenkin raa'istuneet. Ei ne puhuneet perheelleen koskaan sodasta, mutta sotakaverin tavatessa juttua kyllä tuli. Tietty sodanvastaisuus meille kakruille jäi. Sota on pahinta. Jopa luonnonmullistukset voi jotenkin mieltää. Niille kukaan ei voi mitään.
??????????????????????
miten tuollaista voit ajatellakaan.Olen tähän ikään elänyt täyttä todellisuuta olevan elämän. Ruuneperiin ei minua voi verratakaan.
:=)))
vaan en silti voi j´ättää kanssaihmisiä huomioitta!
Vittumaista ilman naista naisen kanss´ on samanlaista.
Hakusessa on vittumaista !
Pelittämistä kaikki. Peliä on sekin että täällä alistutaan muutamien kyykytysyrityksiin, halpamaista mutta harkittua. eller hur?
Et ole mitään, ellei sinulla ole lapsia. No ei sitten. Jokaisessa ikäluokassa on aina omat mätämunansa. Kaikkea ei voi saada. Voi opetella elämään hyvää elämää niillä henkisillä ja aineellisilla rippeillä mitä nyt sattuu olemaan.
evakkoperhe täytti talon pitkään, kaikki mullistui äidin elämässä yllättäen, työtä oli yli voimain, lapsia ei enää 'nähty' niin kuin aikaisemmin- - sodan lapset ovat kärsineet hiljaa työtä tehden ja velvollisuutensa suorittaen, - heitä ei ole kuunneltu saati ymmärretty. SOTAA kauheampaa ei ole.
Sodanjälkeisenä säännöstelyaikana oli kai pakko sijoittaa alivuokralaisia muka "isompiin" taloihin. Meilläkin vanha pariskunta, mutta myös lapsiperhe myöhemmin. Elämä oli hyvin niukkaa. Paikatuissa vaatteissa ja kenkäresuissa kävimme pitkää koulutietämme. Ei ollut edes sähköjä. Ensin oli karbidilamppuja, sitten jo öljylamppu. Kaasulampuista muistan Petromaxin ja Tilleyn. Vasta aikuisiässä ollessani tuli sähköt ja maantie kulki maittemme kautta lähelle. Naiset pesi suuren perheen pyykin ulkona. Vesipata oli kivien päällä saunan takana. Saippuaa naiset keitti rasvasta ja lipeäkivestä. Kun mitään koneita ei ollut naiset väänsi pyykit kylmästä lähdevedestä käsin. Usein halla vei sadon. Sekä perunat, että jauhot oli hankittava kaupasta. Äidin sairastelu teki elämästä hyvin ahdistavaa. Isämme muuttui tylyksi ja kylmäkiskoiseksi. Ahdistava herännäis-uskovaisuus näkyi kirkollisten, jopa tavallisten sunnuntaipäivien viettämisissä. Elettiin kuin Amishit jossain Amerikan takamailla. Painajaismaisia, ahdistavia muistoja.
Uskonto oli ainut turva äidillä sota-aikana, kyllä hän melkein aina töitä tehdessään veisasi, 'Täältä puolehen ylhäisen maan...'. 'Käy yrttitarhasta polku...' jne, luulenpa, että hän rukoili aina kulkiessaan. Ahdistavaa se oli hänelle ja meille kaikille, äidin tunteet = lapsen tunteet, ne siirtyvät. Hän laittoi melkein koko ajan aterioita, osasi tehdä viisaasti vähistä tarvikkeista hyvää ruokaa. Katsoin tarkkaan, kaiken muistan. Voin hyvin kuvitella kaiken vieläkin. Sota pilasi minun lapsuuteni, kaikki muuttui silloin pahemmaksi.