Tuo dokumentti on pari vuotta vanha, mutta meille täällä Brisbanessa, Australiassa, se oli uusi. Näin sen eilen, eurooppalaisen filmifestivaalin yhteydessä ja olin hyvin otettu. Hienosti tehty filmi, hienoja ajatuksia, tärkeä aihe, ja - ehkä tahattomasti - suomalaisen mentaliteetin esittelyä.
Suomalaisittain filmin pariskunta ei osannut keskustella asioista. Mies (onko hän Suomessa elämänsä asunut, englanninkielisten vanhempien lapsi?) päätti projekteistaan omalla tahollaan ja sitten kertoi niistä vaimolleen kameran pyöriessä. Osittain kai senkin takia ja osittain tyypillistä suomalaista negatiivisuuttaan vaimo oli vastahankaan kaikessa. Hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään miehen ehdottamaan projektiin yrittää olla käyttämättä tuotteita ja palveluita, joihin oli käytetty öljyä, mutta hän ei tuntunut näkevän sitä muuna kuin miehensä hulluna ideana. "Olet hullu", hän sanoi monta kertaa ja nauroi ystävilleen miehensä omituista päähänpinttymää. Aivan kuten suurin osa meistä, hän olisi mieluummin jatkanut elämäänsä niinkuin ennenkin, tehden muutoksia vasta kun katastrofi siihen pakottaisi.
Juuri tuo suomalainen kyvyttömyys katsella nokkaansa pitemmälle ja kyvyttömyys keskustella olivat minulle kiinnostavinta tuossa dokumentissa. Siitä jäi kyllä myös paljon ajatuksia maapallon kohtalostakin. Me todella olemme kulkemassa loppua kohti kuin sopulit. Emme muuta kulutustottumuksiamme, koska "mitä naapurit sanoisivat".
Hieno dokumentti, tahattomine ja tarkoituksellisine viesteineen.
Olikohan tuo vaimon vastahankaisuus ennaltasuunniteltua? Sitä jäin miettimään. Kyllä minultakin lopahtaisi yhteistyöhalu, jos minulle esiteltäisiin kameran edessä jo ennalta tehtyjä päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni.
Suomalaisittain filmin pariskunta ei osannut keskustella asioista. Mies (onko hän Suomessa elämänsä asunut, englanninkielisten vanhempien lapsi?) päätti projekteistaan omalla tahollaan ja sitten kertoi niistä vaimolleen kameran pyöriessä. Osittain kai senkin takia ja osittain tyypillistä suomalaista negatiivisuuttaan vaimo oli vastahankaan kaikessa. Hän tunsi olevansa pakotettu ryhtymään miehen ehdottamaan projektiin yrittää olla käyttämättä tuotteita ja palveluita, joihin oli käytetty öljyä, mutta hän ei tuntunut näkevän sitä muuna kuin miehensä hulluna ideana. "Olet hullu", hän sanoi monta kertaa ja nauroi ystävilleen miehensä omituista päähänpinttymää. Aivan kuten suurin osa meistä, hän olisi mieluummin jatkanut elämäänsä niinkuin ennenkin, tehden muutoksia vasta kun katastrofi siihen pakottaisi.
Juuri tuo suomalainen kyvyttömyys katsella nokkaansa pitemmälle ja kyvyttömyys keskustella olivat minulle kiinnostavinta tuossa dokumentissa. Siitä jäi kyllä myös paljon ajatuksia maapallon kohtalostakin. Me todella olemme kulkemassa loppua kohti kuin sopulit. Emme muuta kulutustottumuksiamme, koska "mitä naapurit sanoisivat".
Hieno dokumentti, tahattomine ja tarkoituksellisine viesteineen.
Olikohan tuo vaimon vastahankaisuus ennaltasuunniteltua? Sitä jäin miettimään. Kyllä minultakin lopahtaisi yhteistyöhalu, jos minulle esiteltäisiin kameran edessä jo ennalta tehtyjä päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
se filmi esitetään Hamiltonissa, Remora Road, Dendy-elokuvateatterissa (ei siis 'Deeni', kuten kolmesti väitettiin paikallisen etnisen radioaseman suomenkielisessä ohjelmassa:). Googlaamalla saa lisätietoja. Tilaa oli ainakin eilen - katsojia oli vain parikymmentä,
Ootko jokin viherpiipertäjä?
kun pieni planeettamme ei enää toimi? Siinä dokumentissa esitettiin hyvin, miten uppoavan laivan matkustajat mieluummin jäävät mahdollisimman pitkäksi aikaa uppoavan laivan kannelle, toivoen loppuun asti, ettei se vajoakaan.
Nämä ovat meille kaikille yhteisiä asioita. Kukaan ei voi niistä kirjautua ulos. Ymmärsimmepä se viime vuonna tai ensi viikolla. Tuollaisia dokumentteja pitäisi tehdä paljon useammin. Minulle se oli myös suomalaisen kulttuurin tahatonta komiikkaa, luonnon kauneutta ja kielen kuuntelua. Täällä ei usein näe suomalaisia filmejä.