Olen 31-vuotias nainen ja tehnyt elintapamuutoksen pari vuotta sitten. Olen erittäin ylpeä siitä, mitä olen saavuttanut näiden kahden vuoden aikana: niin huimasti lisää jaksamista, hyvinvointia ja uusia elämyksiä. Olen aina pitänyt liikunnasta, mutta aikuisiällä se vain jäi, kun mallia ei oppinut riittävästi kotoa. Olisin halunnut harrastaa, mutta se lapsuudenkodissa kiellettiin.
Nyt olen siinä pisteessä, että liikunta on vienyt minut mennessään ja opiskelen siitä parhaillaan itselleni ammattia. Olen tosi onnekas, että olen löytänyt oman intohimoni, joka on vain ollut piilossa muutamat vuodet. Voin olla tyytyväinen elämääni ja siihen, että toteutan asioita, uudet elämäntavat ovat aikaisseet minulle aivan uusia juttuja. Iloitsen myös siitä, että kuntoni on kohentunut ja ulkomuoto muuttunut, tuntuu hyvältä olla omassa kehossa, josta löytyy notkeutta, voimaa ja kestävyyttä.
Kuitenkin kaiken sen ilon keskellä, mitä olen saanut kokea oman työn tuloksesta olen huomannut useamman ihmisen ympärilläni vaikuttavan onnettomalta. Tuntuu pahalta, kun on fiilis että ihmiset ovat yksinäisiä ja tyytymättöminä tilanteeseen junnaavat paikallaan. Välillä oikein pohdin oliko aikaisemmin näin heidän kohdallaan? Vai onko silmäni auenneet vasta nyt? Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, että aikaa pitäisi olla heille enemmän ja minun tulisi piristää heitä. Toisaalta taas jokainen itse tekee valintansa ja vailla itselle tärkeää asiaa (onpa se työ, harrastus, mikä tahansa) koen ettei ihminen välttämättä ole kovin onnellinen. En tiedä saiko ajatuksistani kiinni, mutta tarkoitin miten eri tavalla asioita näkee sen myötä, kun voi hyvin ja toteuttaa itseään. Haluan huolehtia lähimmistäni, mutta en voi tehdä sitä aina oma terveyden ja hyvinvoinnin uhalla.
Muilla samoja kokemuksia?
Nyt olen siinä pisteessä, että liikunta on vienyt minut mennessään ja opiskelen siitä parhaillaan itselleni ammattia. Olen tosi onnekas, että olen löytänyt oman intohimoni, joka on vain ollut piilossa muutamat vuodet. Voin olla tyytyväinen elämääni ja siihen, että toteutan asioita, uudet elämäntavat ovat aikaisseet minulle aivan uusia juttuja. Iloitsen myös siitä, että kuntoni on kohentunut ja ulkomuoto muuttunut, tuntuu hyvältä olla omassa kehossa, josta löytyy notkeutta, voimaa ja kestävyyttä.
Kuitenkin kaiken sen ilon keskellä, mitä olen saanut kokea oman työn tuloksesta olen huomannut useamman ihmisen ympärilläni vaikuttavan onnettomalta. Tuntuu pahalta, kun on fiilis että ihmiset ovat yksinäisiä ja tyytymättöminä tilanteeseen junnaavat paikallaan. Välillä oikein pohdin oliko aikaisemmin näin heidän kohdallaan? Vai onko silmäni auenneet vasta nyt? Välillä tunnen huonoa omaatuntoa, että aikaa pitäisi olla heille enemmän ja minun tulisi piristää heitä. Toisaalta taas jokainen itse tekee valintansa ja vailla itselle tärkeää asiaa (onpa se työ, harrastus, mikä tahansa) koen ettei ihminen välttämättä ole kovin onnellinen. En tiedä saiko ajatuksistani kiinni, mutta tarkoitin miten eri tavalla asioita näkee sen myötä, kun voi hyvin ja toteuttaa itseään. Haluan huolehtia lähimmistäni, mutta en voi tehdä sitä aina oma terveyden ja hyvinvoinnin uhalla.
Muilla samoja kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.